– Tämänhetkisistä tanssiorkestereista ja artisteista vain murto-osa saa päätulonsa alaltamme tulevaisuudessa. Kulttuurinedistämispalkinnon ansaitsevat eittämättä työn mahdollistavat ammattiliitot ansiosidonnaisine päivärahoineen. Tanssimuusikon työn luonne on muuttunut pätkätyöksi, kausiluonteiseksi hanttihommaksi, joka harvoin täyttää kokopäivätyön tunnusmerkit, toteaa rovaniemeläinen laulaja Jarkko Honkanen (42). Hän analysoi tanssikulttuurin pahenevaa nykytilaa seuraavasti:

Harrastajia alalla on paljon ja TV luo uusia tähdenlentoja joka viikonloppu. Kilpailu on ennennäkemättömän kovaa. Alalla vallitsevat musiikin virtaukset ja ilmiöt johtavat väistämättä muutokseen, jossa tanssimusiikki itsessään on suojeltava kansankulttuuriperintö. Tanssimusiikin saattohoito on alkanut.

Tanssimusiikkia esittävien kokoonpanojen esiintymispaikkoja ovat tulevaisuudessa lähinnä kansanmusiikkijuhlat, perinteiset häät, sekä kylätalojen pienet iltamat liikunnallisen harrastuksensa parissa. Kaikuja melankolisesta kaipuusta satumaahan toki kuulee vastaisuudessakin, mutta vähenevässä määrin. Se on muokkautumassa särmättömäksi ja kertakäyttöiseksi pop-iskelmäksi.
Tanssimusiikin alueella ei ole hyvälle bisnekselle mahdollisuuksia. Toivoisin, että olisin väärässä.

Katse peiliin

Kesäaika on aina ollut tanssimusiikin kulta-aikaa. Itse nautin suunnattomasti kesälavoista ja niiden tunnelmasta. Suomen suvi ja keikat, kaikkine lieveilmiöineen, ovat elämys kaikille osallistuville.
Kesälavat elättävät kuitenkin vain muutamia kokoonpanoja ja artisteja. Muille se on osa-aikatyö tai erittäin kallis harrastus. Aikuisten hiekkalaatikko.

Vajaa kymmenen vuotta sitten saatoimme viisihenkisen yhtyeeni kanssa olla tunturissa keikalla jopa kuusi iltaa peräkkäin useaan otteeseen kaudessa ja vielä samassa paikassa. Teimme tuolloin vuodessa noin 130 keikkaa, joka oli keskiverto keikkamäärä. Palkkaa, pääosin matkalaskuina, tuli sen verran, että se kannatti. Tänä päivänä käymme samoissa paikoissa korkeintaan pistona kolme
iltaa kaudessa. Talvet mennään henkitoreissa kesää odottaen. Kannattavuudesta en edes viitsi puhua. Rehellisesti sanottuna meillä on keikkoja vuodessa enää alle 100 ja kulut ovat nousseet huimasti mm. pidentyneiden matkojen vuoksi. Näihin tosiseikkoihin on ollut vaikeaa herätä.

Toisaalta, hyvä muusikkoystäväni on esittänyt asian ytimekkäästi: ”Jos ei ole keikkaa, katso peiliin.”

Vanhempi ikäluokka kävi nuorempana tansseissa huomattavasti enemmän kuin nykynuoret. Kylätalo- ja ravintolatanssit kannattivat viikollakin. Yleisöä riitti ja ennätyksiä tehtiin harva se viikonloppu. Viimeistään 2000-luvulla tanssipaikkojen kävijämäärä on ollut laskussa, vaikka siitä eiyleistä tilastoa tiettävästi olekaan. Mutta näköalapaikalta katsottuna, se on tosiasia. Nuoria ei tule lavoille enää sitä tahtia kuin sieltä vanhempaa ikäluokkaa poistuu.

Tätä olin jo kauan aikaa miettinyt ja ääneenkin pohtinut, kunnes erään tunnetun ja arvostetun artistin kanssa käymä keskustelu Rovaniemen lentoasemalla viime kesänä vahvisti näkemystäni.
Hän kertoi selvästi oman mielipiteensä ja saman tien totesimme yhteen ääneen, että eläkkeelle on tältä alalta turha haikailla. Hän otti esille joka keväiset ja kesäiset, ilta- ja aikakausilehtien romantisoimat otsikot: ”Kukkamekot valtaavat tanssilavat” tai ”Nuoret joukolla tanssilavoille.”

Kyseinen kollega edustaa sellaista tanssimusiikin haaraa, joka voisi jopa kiinnostaa nuoriakin. Mutta hän sanoi ammattimaiseen sävyyn ja hyvin yksiselitteisesti ”En tiedä mistä nuo lehtien otsikot revitään ja minkä nurkan takana ne nuoret oikein piileksii, kun ei heitä ainakaan meidän keikoilla näy.” Helppo on kyllä itsekin yhtyä mielipiteeseen, kun tänään arvioi silmämääräisesti ja
rehellisenä yleisön keski-ikää.

Kannattamaton bisnes?

Jos keikkapaikka, esiintyjä tai itse elämys ei herätä potentiaalisessakaan yleisössä mielenkiintoa, niin mistä järjestäjä taikoo rahat ja katteen toiminnan jatkuvuudelle? Viisihenkisen, jokseenkin osaavan harrastelijabändin saa keikkapaikalle viettämään iltalomaansa halvimmillaan 1000 eurolla ja allekin. Normaali harrastelija-tanssitrio lähtee keikalle 450 euroon per ilta. Huippunimien
keikkaliksat pyörivät taas parhaimmillaan viisinumeroisissa luvuissa. Tuohon kuluerään kun lisätään vielä tanssipaikan työntekijät, mainostaminen, kiinteistö, huolto, sähköt, vedet, verot,Teosto-maksut ja luvat, sekä muut toiminnasta aiheutuvat käyttökulut, niin bisneksen pyöritys menee todella vaikeaksi. Halvalla bändillä ei yleisöä tule ja kalliilla kate on miltei sama.

Aivan liian useasti toiminnan ylläpidon mahdollistaa talkooväki, vaikka ajatus sinänsä onkin hieno ja nyky-yhteiskuntaan tervetullut ilmiö. Baari tai kanttiini ei tuota juuri mitään, varsinaisten tanssinharrastajien juodessa parhaimmillaan muovimukeista ilmaista vettä, ajatellen että lipun hinnassa on jo tarpeeksi. Ei ole ihme, että lavoja ja tanssiravintoloita kaatuu tämän tästä. Vastuu on meillä kaikilla tanssikulttuurista nauttivilla.

Emme voi vaatia ilmaista musiikkia, koska sen tekemiselläkin on hinta. Levyjen myyminen tanssimusiikin saralla on tänä päivänä enää käyntikorttien jättämistä. Mikäli musiikin käytöstä, streamauksesta ei makseta, eikä keikoilla tai tansseissakaan käydä, niin musiikin esittäminen ja tuottaminen ei motivoi tekijöitä, eikä se ole kannattavaa. Ensimmäiseksi se näkyy marginaaliryhmien musiikkituotannossa ja ikävä kyllä myös laadussa, ennen kaikkea tanssimusiikissa livenä ja eritoten levyillä budjettien pienentyessä. Ehkä siksi tanssimusiikkia ei enää radioissa soiteta, muuta kuin muutamalla paikallisradiokanavalla. Luotammeko vain siihen, että artisti tai bändi tekee levynsä ja tulee harrastelemaan vaikka ilmaiseksi, koska se haluaa? Ammatillinen kulttuurin tekeminen häviää väistämättä.

Pikaruokaa

Radio, TV, Spotifyt ja Youtubet kuluttavat tuotteet puhki parissa kuukaudessa. Kaiken musiikin saa kotikaiuttimiin ilmaiseksi. Stadionit ja areenat myyvät. Klassikoita ei enää synny. Vai tuleeko mieleesi nykyvuosilta jokin suuri aikaa kestävä Paratiisin tapainen hitti? Veikkaanpa, että ei. Musiikista on tullut välttämätön tilantäyttäjä, pikaruokaa ja hetken herkku.

Noin 25 vuotta sitten ostimme vinyylin kaupasta. Puhuimme musiikista ja se määritti osan elämästämme. Arvostimme jokaista äänittämäämme tai ostamaamme, levyä ja kasettia. Ne olivat hyllyllä aina järjestyksessä. Ne oli arvokkaita ja vaivalla hankittuja. Ennen kaikkea ne olivat omia.

Käytiin kylässä ja samalla lainattiin musiikkia. Radiokanavia ei ollut luukuttamassa hittejämme kyllästymiseen asti voimasoitoilla, soittolistoilla ja sapluunoillaan. Juuri se oma kappale saattoi soida yhden ainoan kerran toiveohjelmassa, jos silloinkaan. Kappaleet pääsivät muhimaan. Ne vanhenivat kuin viini. Kypsyivät, sukupolvien ajan kestäviksi klassikoiksi.

Saisinko nimmarin?

Kruununa kaikille levyille ja äänitetyille kaseteille olivat keikat ja fanikulttuuri. Dingo, Reijo Taipale, Kari Tapio, Popeda,Topi & Agents, Irwin… Legendat. En tiedä nykypäivän uusista iskelmä- tai pop -artisteista yhtään vuosikymmenien patinaa kestävää, edes todennäköisesti legendaksi tulevaa artistia tai ryhmää. Ennen heillä oli aikaa hautua. Ahneus ja kaikki heti mulle nyt -aika ei jouda odottamaan pitkän ja mutkaisen tien loihtimaa särmää, eli legendaksi kypsymistä. Persoonattomia tähdenlentoja tehdään jopa rahalla. Heistä puristetaan heti kaikki mehu irti ja sen jälkeen se ei kiinnosta enää ketään. Se on surullista ja lyhytnäköistä.

Muistan kuinka lapsuuskaupungissani Kemijärvellä esiintyi hyviä bändejä joskus 80-luvulla. Siitä ajasta olen kiitollinen. Se aika avasi musiikillisen maailmani. Olin kuitenkin niin nuori, etten keikoille vielä päässyt, mutta kaupungilla eräänä aikaisena pyhäaamuna kävellessäni huomasin Hotelli Kemijärven pihalla Popedan keikkabussin. Kävelin rohkeasti kumisaappaat jalassa hotellin respaan ja kysyin, että missä ne Popedan jätkät oikein on?

Respan täti, ihme kyllä, kertoi minulle kerroksen, jossa Pate majoittui. Otin ennakkoluulottomat askeleeni kohti kyseistä kerrosta ja kas kummaa yksi ovi oli auki. Näin peilin kautta, että Pate oli valveilla sängyssään. Huoneessa tuoksui edellisen illan keikka. Huikkasin ovelta, että saisinko nimmarin. Pate vastasi, ”Ei nyt.”
Fanikulttuuri on iso osa kenttätyötä. Ilman faneja tällä työllä ei ole jatkuvuutta. Parhaimmillaan he kannattavat suosikkiaan vuosikymmenien läpi. Osa heistä on mukana vähän aikaa ja osa koko uran. Toisien kanssa tutustutaan ja vanhetaan yhdessä. Yhteisiä kokemuksia on paljon mitä jakaa ja parhaimmillaan siitä muodostuu yhteisö. Sosiaalisessa mediassa yleensä jo ennen kuin siihen olisi varsinaisesti edes aihetta. Tänä päivänä ei riitä, että tekee työnsä lavalla ja pakkaa kamansa ja lähtee. Se on paljon muutakin. Sosiaalista kanssakäymistä kannattajiensa kanssa, yhteiskuvia, nimmareita, kuulumisia ja pieniä yhteisiä läsnäolon hetkiä. Noiden juttujen jälkeen esiintyjän työ jatkuu kotona sosiaalisessa mediassa, sähköpostilla, kotisivuilla ja muualla internetissä, unohtamatta keikkamyyntiä, harjoittelua, biisien tekemistä, välineiden huoltoa ja muuta työhön liittyvää toimintaa.

Tulevaisuus

Ehkä me sinnittelemme vielä hetken, mutta nyt soi jo viimeinen valssi. Onneksi se on hidas. Meidän on pakko viimein karistaa vanhat kaavat ja monipuolistua. Repiä itsemme irti kaavamaisista kahleista ja muuttaa tanssimusiikki vastaamaan tämän päivän 30 – 50 -vuotiaiden tarpeita, unohtamatta kuitenkaan perinteitä. Silloin saamme ehkä hieman lisäaikaa. Yleisö on varmasti samaa mieltä.
Uskon, että monipuolinen orkesteri ammattitaitoisine muusikkoineen pärjää alalla pisimpään. Mitä laaja-alaisempi ohjelmisto orkesterilla on, sitä pitempikestoinen ura ja suurempi osaamisen taso. Jos yksi esiintyjä kykenee vastaamaan useiden erilaisten yleisöjen pyyntöihin, keikkoja riittää ja asiat ovat hyvin. Oma lukunsa on omalle tyylilleen vihkiytyneet orkesterit, jotka tietävät suuntauksensa menestykselliset riskit. Kysymys on monipuolisuudesta ja ennen kaikkea asenteesta. Ammattimaisuudesta.
On pakko laittaa itsensä likoon entistä enemmän ja ylittää niitä rajoja, joita luuli, ettei ikinä ylitä. Jokainen menestyvä esiintyjä tietää mitä on pelko, häpeä ja epäusko. Kaikki kasvattaa tulevaan. Toivo Kärki on kuulemma aikoinaan sanonut ”virheissä markka lepää.” Pauli Hanhiniemi toteaa osuvasti laulussaan: ”tää ei oo ihan haudan vakavaa, muutkin mokaa.” Enää ei riitä ns. virkamiessoitto, eli turaaminen tai paikallaan pönöttäminen. Itse asiassa ei ole riittänyt pitkään aikaan. Yleisö haluaa elämyksiä ja niitä se saa. Menestyjät ovat oivaltaneet nämä asiat jo kauan sitten ja he ansaitsevat arvostuksensa. On oltava lähellä yleisöä, olla läsnä ja antaa itsestään täydet 100 prosenttia olemalla kuitenkin armollinen itselleen. Monipuolisuus, ammattiylpeys, nöyryys, sydän ja lapsenomainen tahto ovat avaimia parempaan huomiseen, myös tanssimusiikin saralla. Siinäpä tekemistä meille, saati alalle aikovalle.

Eniten tulen kuitenkin aina arvostamaan niitä artisteja, yhtyeitä ja tyyppejä, jotka jääräpäisesti ja kunnianhimoisesti luottavat, sekä uskovat, omaan taiteelliseen tyyliinsä, uskaltaen olla piittaamatta siitä mitä tuleman pitää ja mitä muut ajattelevat. He antavat musiikille ja sen esittämiselle itsessään sen arvon, joka sille parhaimmillaan kuuluu, välittämättä yleisömääristä ja rahasta.
Päätän kirjoitukseni sanoihin, jotka kuulin vajaa kymmenen vuotta sitten Maaningan Kasinon takahuoneessa, arvostamani Simo Silmun suusta, ”Onnea valitsemallanne uralla.”

Jarkko Honkanen
Laulaja
Rovaniemi

KUVA: MIKA HYVÄRINEN

Jaa