Diskokulttuuri muutoksessa
Diskokulttuurin ensimmäinen suuri muutos ajoittui 1970-luvun lopulle ja seuraavan vuosikymmenen alkuun. Kaikki muuttui suhteellisen lyhyessä ajassa: musiikki, tekniikka, DJ:n rooli, soittopaikat ja yleinen arvostus.
MUSIIKKI. 1970-luvun alkupuolella diskoissa soitettiin ”jytää, purkkaa ja diskoa”, sulassa sovussa soivat Gary Glitter, Gloria Gaynor, Sweet, Slade, Hurriganes, Suzi Quatro, siis kaikki tanssijalan alle menevä musiikki. Varsinaiseksi diskomusiikiksi nousi mustien soul, jonka taitavat tuottajat sitten myivät suurelle yleisölle diskosoulina, esimerkkeinä vaikkapa Van McCoyn ”The Hustle” ja Boney M:n ”Daddy Cool” sekä näiden lukuisat jäljittelijät.
Monien, jopa useimpien DJ:den mielestä kaikkien aikojen parasta diskomusiikkia tehtiin 1970-luvun lopulla, kun suosionsa huipulla olivat lauluyhtyeiden ja isojen orkestereiden yhteistyön tulokset. Listoilla jylläsivät tuolloin sellaiset nimet kuin Richie Family, MFSB, The Trammps, Village People, Earth Wind & Fire.
Diskoissa soitettava musiikki muuttui 80-luvulle tultaessa, kun tuotanto koneistettiin. Tuottaja alkoi sommitella taustoja tietokoneen avulla. Ensimmäisinä studiotyöt vähenivät rumpaleilla ja basisteilla. Soolojen soittajat jatkoivat, eikä laulusolistia korvata vieläkään helposti synteettisellä äänellä. 1980-luvun alkupuolella listoja valloitti hi-energy ja ns. homodisko, joita edustivat muiden muassa Sylvester, Patrick Cowley ja Boystown Gang.
ÄÄNENTOISTO. Mekaanisen musiikin tanssipaikkojen alkuaikoina ”neulapojat” vaihtoivat levyjä, joita saatettiin myös kuuluttaa, mikäli käytössä oli mikrofoni. Käytössä oli yleensä vain yksi levysoitin, jolloin ”neulapojan” piti tarinoida pitkään, jotta levy ehdittiin vaihtaa.
– Nuorisodiskossa oli 70-luvun alussa hienot ja isot Salora Ortoperspekta -stereot, joiden jytinä riitti täyttämään pienehkön tanssisalin. Niihin sai yhdistettyä mikrofonin, joka napsautettiin päälle. DJ puhui sillä aikaa, kun avustaja asetti seuraavan levyn paikalleen. Me soitimme hard rockia (Nazareth, Slade, Led Zeppelin), jytää (Mud, Gary Glitter, Sweet, Suzi Quatro, Les Humphries Singers) ja diskosoulia (Roberta Flack, Gloria Gaynor, Four Tops) sekä rock’n rollia (Hurriganes, Elvis, Rock-Jerry, Badding), muistelee Pena Teräväinen uransa alkuaikoja Rovaniemellä.
– Muistan, kuinka suruviesti Sammy Babitzinin kuolemasta tavoitti meidät vappuaattona 1973. Kerroin uutisen teini-ikäiselle yleisölle ja sitten soitettiin ”Daada daada”. Kenelläkään ei ollut hyvä fiilis sinä iltana. Sammy oli oman sukupolvensa james dean.
Alkuaikojen levysoittimet olivat hihnavetoisia ja kiihtyivät hitaasti oikeaan nopeuteen. Yleensä DJ antoi levylautasen pyöriä koko ajan. Varahihna eli kuminauha kannatti olla aina käden ulottuvilla, sillä niitä kului kovassa käytössä, kun nopeutta vaihdeltiin 33 ja 45 kierroksen välillä. Connoisseur, Garrard ja Dual olivat aikakauden merkkituotteita.
Mikserien yleistyminen oli tuntuva parannus, jonka ansiosta DJ saattoi spiikata sujuvasti levyjen väliin ja myös niiden päälle. Hän pystyi myös kuuntelemaan korvakuulokkeilla seuraavan kappaleen kohdalleen ja tähtäämään neulan oikealle kohdalle. 1970-luvun alun miksereissä käytettiin pääasiassa ”potikoita”, joita pyörittämällä säädeltiin äänenvoimakkuutta.
Liukusäätimet helpottivat työtä entisestään. Miksaamisen yleistyessä keksittiin cross-fader- eli ristikkäismiksaus-liuku. Vaakatasossa liikkuvalla cross-faderilla pystyttiin vaihtamaan sujuvasti levyltä toiselle ja kikkailemaan kahden levyn välillä.
Ammatti-DJ:n ja erityisesti kiertävän keikka-DJ:n pääasiallinen työväline oli diskopöytä, jossa samaan runkoon oli upotettu vähintään kaksi levysoitinta ja mikseri. Usein samassa paketissa oli myös vahvistin ja kasettinauhuri. Euroopan eniten myyty diskopöytä oli todennäköisesti Citronic, jolla oli useita erilaisia yhdistelmiä keikkakäyttöön.
Suomessa oli jo tuolloin pitkät perinteet huippuluokan äänentoiston saralla. Tapio M. Köykkä suunnitteli kuuluisia vahvistimia ja Ortoperspekta-järjestelmän. Matti Otala oli Harman Kardonin pääsuunnittelija. Ilpo Martikainen perusti Genelecin, maailman johtavan kaiutintehtaan. Köykän ”opetuslapsen” Hannu Nurmisen HJN-sound teki hifi-tason diskolaitteita Lahdessa. Vain muutamia esimerkkejä mainitaksemme.
Diskosusi-lehdessä käytiin välillä kiivastakin keskustelua siitä, mikä on hyvä äänentoisto diskoissa. Ammattilaiset olivat aika yksimielisiä esimerkiksi englantilaisten diskojen tekniikasta, jota pidettiin ala-arvoisena.
Kinastelua oli myös suomalaisten valmistajien kesken, kuka tekee parhaan äänentoiston.
Pena muistelee:
– Maakuntakeikkoja alkoi olla niin paljon, että päätin hankkia laadukkaat laitteet, jotka mahtuvat henkilöauton takakonttiin. Ilmoitin HJN:lle mitat, joihin täytyy mahtua. Insinöörit pähkäilivät ja pistivät töpinäksi. Jonkin ajan kuluttua ajoin Lahteen, kaiuttimet nostettiin Datsun 120 A:n tavaratilaan ja upea diskopöytä sen päälle. Takaluukku meni kiinni ja keikkamatka jatkui. Muutaman vuoden kuluttua auto vaihtui Honda Civic Shuttleksi, jonne mahtui KAKSI diskopöytää, neljä laatukaiutinta, levylaukut, värivalot ohjaimineen. Onneksi sinne mahtui vielä kaksi DJ:tä, jotka pystyivät matkustamaan yhtä matkaa keikoille samaan suuntaan.
Äänentoisto hoitui pitkään stereo-pohjalta, kahdella tai useammalla kaiutinparilla, jotka toistivat periaatteessa koko äänialueen. Subwoofer, subbari eli alaäänikautin yleistyi 1980-luvun alkupuolella, kun bassopuolelle haluttiin rotevampaa äänentoistoa. Tunnetuin merkki oli Cerwin-Vega.
Technics SL-1200- levysoittimet valloittivat diskomaailman lopullisesti 1980-luvun alkupuolella. Ne oli alun perin suunniteltu hifi-harrastajille, mutta yleistyivät parannetun MK2-mallin myötä radioasemilla ja diskoissa. Voimakas suoravetomoottori kiihdytti levyn oitis oikeaan nopeuteen, jota voi hidastaa ja nopeuttaa liukusäätimellä.
”Teknarien” tulo paransi DJ:n mahdollisuuksia kaikin puolin tarkempaan työhön. Miksaaminen ja oikean biitin haku helpottui. Levyleikittely, skrätsäys, hinkkaus onnistui liukkaalla levy(nalus)matolla ja cross-faderilla melkein kaikilta.
VÄRIVALOT. Mekaanisen musiikin ja muidenkin tanssipaikkojen varustukseen on kuulunut jo yli sadan vuoden ajan peilipallo, joka patentoitiin jo vuonna 1917. Peilipallo esiintyi jo kymmenen vuotta myöhemmin elokuvassa Berlin: Die Sinfonie der Großstadt. Sellainen pyöri myös Casablanca-elokuvassa vuonna 1942.
”Värivalot ja liukas lattia” luki jossain takavuosien tanssi-ilmoituksessa, josta se napattiin myös TV-ohjelmasarjan nimeksi.
Valaistuksella on luotu tunnelmaa kautta aikain. Niinsanotun leikkaussalivalaistuksen sijaan tanssipaikoilla ja diskoissa on suosittu hämärämpää tunnelmaa ja värikkäitä valoja, jotka sykkivät musiikin tahtiin.
Diskon alkuaikoina käytössä olivat valourut, joita DJ:n avustaja räpsytteli tunnelman luomiseksi.
-Valoja kun välkyttelen psykedeelisesti, sekaisin se pään saa paremmin kuin Koskis-lesti, lauloi Reijo Tani vuonna 1975 kappaleessa Yli-ihminen, jonka sanoitti Juha Vainio. – Mä olen tiskijukka, panen levyt soimaan. Niin kuin noiduttuna ryntää kaikki karkeloimaan, jokaisen alistan mä musiikkina voimaan. Minä olen yli-ihminen.
Musiikin mukaan sykkivät värivalot yleistyivät 1970-luvulla. Mikroprosessorien myötä valo-ohjaimiin alettiin saada erilaisia ohjelmia, joissa valot vaihtuivat biisin ja tunnelman mukaan – kunhan DJ opetteli käyttämään valo-ohjainta.
Suomessa valolaitteiden maahantuontia valvoi Sähkötarkastuslaitos, joka ei hyväksynyt kaikkia mannermaalta tulevia, heppoisia virityksiä, joissa oli ilmiselvä syttymisvaara. Tämä loi mahdollisuuksia kotimaiselle laitevalmistukselle, asialla muiden muassa Matti Sarapaltion MS-Audiotron ja lahtelainen HJN Sound.
Kirkkaasti välähtelevä strobovalo yleistyi samoihin aikoihin valo-ohjainten kanssa. Strobovalo aiheutti sen, että yleisön tanssi näytti nykivän katkonaisesti. Joskus strobo aiheutti myös epileptisen kohtauksen sellaisen taipumuksen omaaville. Osittain tästäkin johtuen strobovalot eivät ole saavuttaneet jakamatonta suosiota.
DISKOSUUNNITTELU. 1970-luvun lopulle tultaessa yhä useampia tanssiravintoloita muutettiin mekaaniselle musiikille, diskoiksi tai ”humppaa” soittaviksi aikuispaikoiksi, joissa aiemmin soittivat ikääntyvät muusikot iskelmä- ja tanssimusiikkia. Suuret ikäluokat (s. 1945 – 1952) olivat pariutuneet ja perheellistyneet, eivätkä painuneet parketille entiseen malliin. Pätevä tiskijukka soitti parhaat levyt ja paljon halvemmalla kuin trio.
Diskojen suosio nousi erityisesti kaupunkilaisnuorten keskuudessa, sillä hehän eivät olleet koskaan oppineet paritansseja kuten maalaisserkkunsa, joille tanssilavat olivat luonnollinen kohtauspaikka.
Muusikkojen liitto yritti jarruttaa vääjäämätöntä kehitystä, josta se syytti tiskijukkia näkemättä kokonaiskuvaa. Tiskijukat olisivat kyllä liittyneet Muusikkojen liittoon, mutta tämä tarjosi samoja työehtoja kuin ravintolan aputyöväelle eli minimipalkkaa. Jälkikäteen voi virnistellä, että Muusikkojen liiton olisi kannattanut vaatia tiskijukille erittäin suurta palkkaa, korvasihan DJ koko orkesterin. Jos DJ olisi ollut kovapalkkainen, triolle olisi saattanut riittää töitä pidempään.
Muusikot ja tiskijukat tekivät kentällä paljonkin yhteistyötä ja järjestivät yhteisiä rientoja. Esimerkiksi Tampereella järjestettiin useana vuonna jalkapallo-ottelu, jonka yleensä muusikot voittivat.
Muusikkojen liiton ”Oikeissa tansseissa on orkesteri”-tarrakampanja sai porilaisen Johnny-Kai Forssellin teettämään tarrat ”Levytansseissa soitetaan aina oikein”. Johnny oli kuulemma vähällä saada turpaansa näiden tarrojen johdosta, mutta vikkelät jalat pelastivat.