DJ Hall of Fame / DJ Mata Hari

1. NIMI: Ritva Laine (o.s. Tuomala)

A. DJ NIMI: Mata Hari

B. Syntymävuosi: 1960

C. Kotipaikkakunta, myöhemmät asuinpaikat: Järvenpää

D. Koulutus, tutkinnot: KTM (Kauppatieteiden maisteri) Helsingin kauppakorkeakoulu (nykyisin Aalto-yliopisto). Lisäksi suoritin kasvatustieteen perusteet Helsingin Yliopiston Avoimessa yliopistossa.

E. Päivätyö, muut ammatit: Useita. Lista muutamista nimikkeistä, joissa olen toiminut ja joissain nimikkeissä olen toiminut useampaankin otteeseen eri yritysten työntekijänä: toimistovastaava (Kaiffarin ohjelmatoimisto), yrittäjä (mm. ohjelmatoimistoalalla), promootiopäällikkö, markkinointipäällikkö, yhteyspäällikkö, viestintä- ja tutkimuspäällikkö, markkinointi- ja viestintäjohtaja, toimitusjohtaja, hallituksen jäsen, Head of Marketing and Sales, Asiakkuusjohtaja ja sovellusliiketoiminnan kehittämisestä vastaava.

Lisäksi olen toiminut erilaisissa luottamustehtävissä sekä vapaaehtoistyössä auttaen muita (joitain näistä on esillä kuvan alaosassa)

2. MITEN MINUSTA TULI DJ?

A. Millaisessa perheessä kasvoit, mitä teillä kuunneltiin, kun olit lapsi?

B. Oliko musiikki mukana pienestä pitäen, oliko kotona levysoitin/radio/nauhuri?

C. Soititko jotain instrumenttia, lauloitko?

A-C:n kysymyksiin yhteisvastaus:

Kasvoin hyvin vanhoillisessa perheessä. Isäni oli ollut sodassa, jossa haavoittui ja oli sotainvalidi kuitenkin niin, että pystyi tekemään metsänhoidonneuvojan työtä aina eläkeikään asti. Äitini oli toiminut lottana ja naimisiinmenon myötä isäni oli määritellyt, että hänen paikkansa on kotona ja näin äiti toimi kotiäitinä kasvattaen neljä lasta, joista minä olin nuorin. Vanhin veljeni Matti oli syntynyt v. 1945 ja oli 15,5 vuotta minua vanhempi ja seuraava veljeni Pekka v. 1950 ja siskoni Anna-Maija 1955. Näin ollen ensi kontaktini levymusiikkiin elin muutaman vuoden vanhana, kun isoveljeni 60-luvun alkupuolella eli aktiivisimpia teinivuosiaan, hankki levyjä ja soitteli niitä levysoittimellaan. Kuulemma minäkin onnistuin tehdä pahojani, kun veljeni ei ollut kotona, ja sekoittaa kaikki levyt, ottaen niitä pois levypusseista. Äidilläni oli kuulemma aina iso työ saada oikeat levyt oikeisiin kansiin ennen kuin veljeni tulee kotia. Siihen aikaan levyt olivat pääsääntöisesti singlelevyjä. Isoveljelläni oli paljon englanninkielistä rock-musiikkia mutta myös jotain kotimaista. Muistan vieläkin mm. Pirkko Mannolan Cinderellan ja Oi paha poika -levyt. Englanninkielisistä muistan kaiketi parhaimmin Ricky Nelsonin levyn kannen, englannin kielestähän en silloin vielä ymmärtänyt mitään. Tosin pienestä asti minua on musiikissa eniten kiehtonut melodia ja rytmi sanoituksia enemmän.

Vanhempieni musiikkitaustasta en tiedä muuta kuin sen, että isäni aikanaan 40-luvun alussa äitiäni riiatessa oli hänelle soittanut mandoliinilla kuulemma aina Emmaa. Lisäksi tiedän, että he pitivät tanssimisesta ja isäni kanssa saatettiin autolla ajaessa yhdessä lauleskella talvella ”Lumihiutaleita hiljalleen, sataa maahan lumivalkoiseen …”. Mutta vaikka vanhempieni musikaalisuudesta en osaa tämän tarkempaa sanoa, niin veljilläni on aina ollut kitaroita ja näin toinen veljeni Pekka opetti minut 5-vuotiaana soittamaan kitaraa ja isosiskoni Anna-Maija opetti minulle nuotit.

Isoveljeni muutettua kotoolta altistuin veljeni Pekan musiikkimakuun ja levyvalikoimaan, jossa Beatles oli ehdoton ykkönen ja hänellä oli kaikki Beatlesin levyt. Lisäksi hänellä oli Rolling Stones ja Jimi Hendrix -levyjä ja taisi olla julisteitakin. Kotimaisia en muistane hänellä siihen aikaan olleen, mutta kyllä 60-70 -lukujen iskelmämusiikki on jäänyt hyvin mieleen kenties radion kautta.

Pienestä eli parivuotiaasta asti on elämääni kuulunut musiikki hyvin vahvasti ja musiikin lisäksi liikunta sekä nuorempana myös kilpaurheilu. Ensimmäisissä hiihtokisoissa olin jo 4-vuotiaana remmisuksilla ja koko lapsuuteni ja nuoruuteni harrastin liikuntaa monipuolisesti kilpailumielessä. Parhaimmat saavutukseni tein uinnissa, josta minulla on 5 SM-mitalia (hopeaa ja pronssia) niin nuorten kuin aikuistenkin SM-kisoista. Haaveenani oli jumppapaikan työ, mutta polvileikkaukseni esti pyrkimisen liikunnalle.

Musiikkia harrastin myös monipuolisesti. Soitin kitaraa ja itse opettelin myös pianon soiton aina kun näin jossain pianon. Annoin jopa pianotunteja naapurintytölle vaikkei meillä itsellä tosiaan ollut edes pianoa ennen kuin vasta paljon myöhemmin 70-luvulla. Myös jotain omia kappaleita sävelsin ja sanoitin niihin aikoihin, mutta niistä ei ole jäänyt tallelle edes nuotteja. Kun Järvenpäähän tuli musiikkiopisto -70-luvun alussa, niin pyrin sinne. Säveltapailu- ja rytmikokeesta sain 5+ pistettä (maksimi oli 5 pistettä, mutta kokeen suorittajaraati halusi antaa minulle vielä plussan sen päälle). Pyrin musiikkiopistoon pianoon, mutta kun raati sai kuulla, ettei meillä ole kotona pianoa, sanoivat he, että noilla pisteillä kyllä aloitetaan viuluopinnot ja viulu on sitä paitsi instrumenttinakin edullisempi ostos kuin piano. No niin sitten aloitin musiikkiopistossa viulutunnit ja musiikin teoriaopinnot.

Urheiluharrastukseni treenimäärä vain kasvoi kasvamistaan, treenit ennen koulua ja illalla toisen kerran, joten jossain vaiheessa oli pakko tehdä valintaa, kumpaan keskittyä. Päästöstä helpotti tosin myös se, että viulun opettajani oli melkoinen taiteilija-boheemityyppi, jolla pedagogiset taidot eivät kovin korkealla yltäneet. Tuntui siltä, etten kehity niin kuin toivoisin, joten valintani urheilun puoleen oli helppo, olinhan siellä jo SM-uinneissa päässyt finaaliinkin. Jälkeenpäin kuulin, että viulun opettaja vaihdettiin opistossa toiseen opettajaan puoli vuotta lopettamiseni jälkeen, ilmeisesti muutkin olivat huomanneet, että voisi olla parempiakin opettajia. Isälleni soitettiin ja kerrottiin, että voisin aloittaa uudelleen, jos vain haluan, nyt kun on uusi opettaja. Kieltäydyin kohteliaasti, sillä uinti oli jo täyttänyt koulun ulkopuolisen aikani täysin ja kokonaan ja näin musiikki jäi joksikin aikaa hieman taka-alalle.

D. Mitkä olivat ensimmäiset omat levysi ja mistä hankittu?

En muista juurikaan pienenä ostaneeni levyjä, sillä kuuntelin veljieni levyjä, joita riitti moneen makuun ja muistan, että niitä aktiivisesti meidän pienellä levysoittimella soittelin ja lisäksi kuuntelin radiota ja myös Radio Luxembourgia. Televisiosta en muista juurikaan musiikkiohjelmia muita kuin sen, että aivan pienenä 60-luvun alkupuolella seurasin intensiivisesti jotain YLEllä esitettyä tanssiohjelmaa, joista kuulemma pidin todella paljon ja josta on ikuistettu myös muutamia kuvia, joissa olen noussut seisomaan tv-pöydän reunaan ja miltei nenä kiinni tv-ruudussa katsellut tanssia. Ensimmäiset isot levyhankinnat taisin tehdä vasta keikkavuoteni alkupuolella, kun ostin lopettavalta DJ:ltä levyseitin, josta kerron tuonnempana.

E. Ensimmäiset omat kokemukset diskoista asiakkaana? Mitkä hitit silloin soivat?

Ennen täysi-ikäiseksi tuloa sen harvan kerran, jonka treeniajalta muulle kuin koululle annoin, kävin tansseissa kesäaikaan Mäntsälän lavalla ja talvisin Mäntsälän seurojentalolla. Kaikki huipputanssipaikkojen esiintyjänimet ja -kiertueet tulivat tutuksi. Paitsi tanssimusiikkia, niin myös Danny Show sekä Tapani Kansan -kiertueet olivat megahittejä siihen aikaan. Näiltä ajoilta muistan, että rakastin tanssimista – laidasta laitaan. Taisin jopa olla tanhuporukoissa jossain vaiheessa, joten polkkakin taipui helposti. Diskomaailmaan minut ampaisi mukaansa elokuva Saturday Night Fever. Se muutti minua kyllä oleellisesti. Voidaan sanoa, että olen Saturday Night Fever -ajan kasvatti ja se siivitti myös ensimmäisiä disokäyntejäni ja -biisejä, joilla lähdin aina tanssilattialle. 70-luvun loppupuolella ja 80-luvun alkupuolella näitä olivat Kool and the Gang ja Earth, Wind & Fire -yhtyeiden kappaleet, Commodres Lady, Chic Le Freak sekä kaikki kaikki muut sen aikaiset hitit. Hitaista kenties eniten muistuttaa menneestä toinen Lady eli Kenny Rogersin Lady ja Commodoresin Still

F. Miltä tuntui – miten, missä ja miksi kiinnostuit DJ-työstä, mistä kipinä? Halusitko ”yön kingiksi”, tyttöjen/poikien suosikiksi, soittamaan parempaa musaa kuin muut jne.

G. Miten pääsit / pyrit / jouduit ensimmäiselle DJ-keikalle? Mitkä hitit silloin soivat?

H. Saitko palkkaa tai jotain muuta hyvää jo ekoilta keikoilta?

F-H:n kysymyksiin yhteisvastaus:

Syy oli paljon arkisempi ja asiaan vaikutti muutama vuosi aiemmin tapahtunut tilanne, jossa kohtalo puuttui elämäni kulkuun melko kovalla kädellä. Olin koko teini-iän haaveillut liikunnan opettajan työstä ja tein kaikkeni noiden vuosien aikana asia eteen – mm. opettelin eri urheilulajeja telinevoimistelusta koripalloon, suunnistuksesta pesäpalloon ja tennikseen – uinnin, yleisurheilun ja hiihdon kun jo hallitsin, sillä olin kilpaillut niissä lajeissa koko lapsuuteni ja uinnissa vielä teini-iässäkin. Mielessäni ei ollut mitään muuta kuin se, että pääsisin liikunnalle ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

Heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen menin polvileikkaukseen, sillä polvissani oli havaittu rakennevika. Sain kipsin pois muutamaa päivää ennen lakkiaisia. Urheilulääkäri sanoi, ettei polvelle saa varata täysipainoisesti ennen kuin syksyllä, joten kauhukseni jouduin jättämään liikunnan pyrkimiset väliin. Oli muutama päivä aikaa lakkiaisiin ja tiesin, että sukulaiset kyselevät, minne aion pyrkiä. Oli pakko nopeasti päättää jotain. Siskoni, joka tuolloin opiskeli yliopistossa teologiaa, auttoi minua. Hän kävi valintaopasta läpi laitos laitokselta ja minä aina sanoin kiinnostaako vai ei. Jos joku kiinnosti, niin sitten kyselin montako kirjaa pitää lukea kokeisiin. Näin sitten jäi pari mahdollista, joista kauppakorkea tuntui ”helpommalta”. Sinne kun oli vain viisi kirjaa ja kokeet ennen juhannusta, joten oli muutama viikko aikaa lukea, vaikkakin olin päivät tosin kesätöissä Järvenpään kirkon oppaana. Näin sitten päätin, että lakkiaisissani kerron pyrkiväni kauppakorkeaan. Ylioppilasjuhlien jälkeen hain hakupaperit, täytin ja palautin ne ja kävin ostamassa kirjat. Luin päivisin töissä, jos ei ollut kirkossa turisteja. Viimeisellä viikolla kertasin myös kotona ja kuinka ollakaan sain lottovoiton – pääsin sisään Helsingin kauppakorkeakouluun. Järvenpään kirkossa oppaana toimimisessa oli toinenkin hyvä juttu, sain opeteltua kirkkourkujen soiton ja pitkään tuon kesätyön jälkeenkin, kävin harjoittelemassa kirkossa kirkkourkujen soittoa.

Koska siis valintani oli elämän kohtalon johdatuksena kauppatieteellinen, ajattelin, että pitää saada kaupallista kokemusta kesätöissä. Pääsin myyjäksi Aleksi13 –kenkäliikkeeseen. Toisen opiskelusyksyn loppu puolella v. 1980 aloin miettiä seuraavan kesän kesätyöpaikkaa. Eräs vanha uimari- ja koulukaverini Hankosen Make ehdotti, että miksen alkaisi dj:ksi, kun kerran pidän musiikista ja tanssimisesta. Nauroin hänelle ensin ja sanoin, etteihän nainen voi olla tiskijukka. Oma ihanne spiikkiääni kun oli kantava bassovoittoinen miesääni. Mielestäni naisen ääni ei edes sopinut spiikkiääneksi. Torjuin siis tämän ehdotuksen, mutta jollain tavalla se jäi muhimaan alitajuntaani. Muutaman seuraavan kuukauden aikana mietin asiaa sitten uudestaan ja ajattelin, että siinä olisi se hyvä puoli, että koska työ on ilta- ja viikonlopputyötä, niin voisin tehdä sitä opiskelun ohella ja tienata näin rahaa. Samalla kuitenkin koko ajan arvelutti, voisiko nainen toimia dj:nä. Kaikki tuntemani dj:t kun olivat miespuolisia. En ollut edes silloin kuullut kenestäkään naispuolisesta.

Pitkän pohdinnan jälkeen uskaltauduin KY:n dj Jallun juttusille, jonka näöltä tunsin ja kaiketi muutaman kerran olin hänen kanssaan aiemmin jutustellut levyvalinnoista tms., sillä KY oli meidän kauppakorkeakoululaisten oma illanviettopaikka Helsingissä. Kyselin varovasti Jallulta, miten voisin ryhtyä DJ:ksi. Kaikeksi yllätykseksi hän ei edes nauranut minulle ja asialleni, vaan asiallisesti hän alkoi listata ohjelmatoimistoja, joihin voisin olla yhteydessä. Hän neuvoi soittamaan ja kertomaan, että haluaisin dj:ksi. Jallun listasta soitin kahteen paikkaan Scanshown Jukka Palsaselle sekä Discolaitteille/Disco Ohjelmat Oy:lle. Molemmat tahot pyysivät haastatteluun. Kävin tapaamassa molempia joskus helmi-maaliskuussa ja kerroin, että haen kesätyötä. En muista kenet tapasin Discolaitteilla, mutta työtodistukseni on ainakin allekirjoittanut E. Sillanpää. Molemmissa paikoissa suhtauduttiin minuun aivan asiallisesti ja molemmat lupasivat palata asiaan. En muista aivan tarkoin oliko niin, että Discolaitteiden tapaamisella he jo lupailivat aloitusta vai oliko niin, että he soittivat heti tapaamisen jälkeen. Kuitenkin kävi niin, että Discolaitteet halusivat minut ensimmäisenä ja kysyivät milloin voin aloittaa koulutuksen toisen dj:n mukana keikalla. Näin sovimme ensimmäisen koulutuspäivän ja aloituksen. Meni muutama kuukausi ja sain soiton myös Scanshown Jukka Palsaselta. Kesätöitä kun kerran olin hakenut, ei hän ollut pitänyt kiirettä soiton kanssa. Jouduin kertomaan, että olen jo aloittanut toisaalla, jota Jukka puhelimessa harmitteli. Siihen aikaan en juuri tuntenut ohjelmatoimistoja enkä niiden eroja, joten en osannut laittaa näitä kahta toimistoa millään muotoa paremmuusjärjestykseen tai toivejärjestykseen ja hyvä niin. Vaikka paljon jälkikäteen kuulin siitä, että Discolaitteilla vaan soitetaan annetun levylistan mukaan ja järjestyksessä, väitän, että silloin kun aloittelin työtä, oli se erittäin hyvä apukeino, kun en tuntenut kappaleita enkä esittäjistäkään kuin murto-osan. Sain Diskolaitteilta hyvän koulutuksen kiertäen vanhempien tiskijukkien mukana harjoittelemassa ja katsomassa mallia. Soitin myös tanssipaikoissa, joissa oli tärkeää rakentaa iltaa musiikillisesti niin, että joka tanssilajia tuli kaksi kappaletta peräkkäin ja kunkin lajin kappaleiden piti olla toisiinsa hyvin sopivia. Opin myös, että spiikataan, sillä tanssipaikoissa varsinkin oli hyvä kertoa tanssilaji etukäteen. Muistan vieläkin, kuinka jännitin spiikkaamista ensimmäisellä omalla keikallani, joka oli huhtikuussa 1981. Harjoittelin ennen keikkaa spiikkauslauseitani ulkoa epätoivon vimmalla ja silti, kun mikin avasin jännitin niin, että tärisin kuin haavan lehti ja spiikit tulivat selkärangasta ulkoa opitulla tavalla. Levyt olivat Discolaitteiden, joten hyvä puoli oli myös se, ettei tarvinnut heti alkaa ostaa omaa levysettiä. Eihän sitä voinut olla edes aivan varma, onko itsestä tähän työhön vai ei, vaikka sisäinen palo työhön oli jo syttynyt täysillä.

3.MILLAINEN ON OLLUT DJ-URASI?

A. Aktiivivuodet, mistä mihin?

80-luku ja joitain juontokeikkoja vielä 90-luvun alussa.

Discolaitteilla sain siis alaan ensimmäisen peruskoulutuksen. Aika Discolaitteilla ei ollut kovin pitkä, sillä kuinka ollakaan tapasin keikalla miehen, joka kirjaimellisesti päätti ottaa minut omakseen. Miesystäväni ei halunnut, että jatkan keikkojani. Jouduin lopettamaan nämä työt melko lyhyeen. Olin siihen aikaan nuori ja epävarma näissä asioissa, joten katsoin parhaimmakseni noudattaa hänen toivettaan. Monien onnettomien sattumien johdannaisena, pääsin karkaamaan suhteesta ja mietin tiskijukkatyötä uudelleen. Oli kesä 1982 ja näin lehdessä ilmoituksen, että Kaiffari eli Kai Mannerheimo / Kaiffari Team Ky etsi tiskijukkia. Pidin tiskijukkatyöstä ja halusin kehittyä kunnon tiskijukaksi. Ajattelin myös edelleen, että se on työ, jota pystyisin hyvin opiskelujeni aikana tekemään. Saisin näin ansaittua rahaa vaatteisiin, kenties matkustamiseen ja elämään yleensä ja saisin vielä mahdollisesti säästettyä omaa kotiakin varten. En näet ole mistään varakkaasta perheestä, vaan keskivertoperheestä, joten rahaa oli kyllä opiskelumaksuihin ja –junalippuun, mutta ei juuri muuta.

Päätin hakea Kaiffarille töihin ilmoituksen perusteella. Hän pyysi haastatteluun ja palkkasi minut siltä istumalta saman tien.

Kun aloitin Kaiffarilla, päätin kouluttautua alalle kunnolla, sillä halusin oppia työn hyvin. Siihen aikaan ei ollut mitään kursseja tai koulutusta yleisesti, joten kysyin Kaiffarilta, tietääkö hän ketään hyvää tekniikkaopettajaa, joka korvausta vastaan suostuisi minua kouluttamaan. Kaiffarin suosituksesta eräs vanhempi alalla toimijoista suostui koulutustehtäviin ja näin palkkasin hänet opettajakseni. Kävin Helsingissä hänen opissaan ja hän opetti minulle levysoittimen, mikserin ym. kytkennät, niin että osasin kasata ja purkaa laitteet. Lisäksi halusin oppia levysoittimen korjausta ja kaikkea sellaista, mitä saattaa keikalla eteen tulla. Halusin oppia hyvin kaikki tekniikkaan liittyvän, mitä dj voi keikallaan kohdata ja hyvin hän opettikin. Pelastin näet muutaman keikan, kun pystyin korjaamaan levysoittimen tai sähköissä oli hankaluutta. Lisäksi yritin opetella tietenkin tekniikkapuolta myös muilta tiskijukilta. Aina kun näin heitä töissään, yritin oppia kaikki mahdolliset niksit ja taidot, miksaamisesta, ”beatin” laskusta, levyvalikoimasta jne.

Kaiffarilla tarvittiin myös oma levysetti ja onnekseni eräs Kaiffarin soittaja oli lopettamassa keikat ja sain hankittua hänen levysettinsä, joten pystyin aloittamaan keikkailun saman tien kesällä 1982.

Kun olin noin vuoden ollut Kaiffarilla töissä, kysyi hän minua ohjelmatoimistoonsa Kaiffari Teamille toimistotyöhön minä kun kerran opiskelin kauppatieteitä. Suostuin totta kai tehtävään. Sain hyvää oppia ohjelmatoimiston ja yrityksen vetämisestä ja töistä. Parhaimmillaan Kaiffarilla oli 17-18 ravintolaa, jonne hän hoiti tiskijukat. Tiskijukkia oli listoilla n. kolmisenkymmentä. Tehtäväni oli hoitaa työvuorosuunnittelu eli työvuorolistat ja niiden tiedottaminen henkilökunnalle, rakentaa hälysysteemi eli varahenkilö, jos joku sairastuu, laskutus, palkanmaksut, alv-laskelmat ym. eli kaikki mahdolliset toimistotyöt. Opin valtavasti uusia asioita ja sain konkreettista koulutusta ja oppia yrityksen pyörittämiseen. Kauppakorkeassa kun kuitenkin enemmän ollaan teoreettisella puolella ja strategiatasolla monissa aineissa.

Päivät sujuivat hyvin toimistolla. Illat ja viikonloput olin keikoilla eri puolilla Suomea ja väliajat sitten opiskelin kauppakorkeakoulussa. Vapaa-ajan ongelmia ei ollut, sillä töitä tein vuorotta. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois tuosta ajasta. Toimistotöitä pystyi tekemään joustavilla työajoilla ja toisinaan kävi niin, etten nukkunut kuin joka toinen yö. Muistan, kun olin Porissa Yyterissä useamman päivän keikalla. Kun keikka loppui kolmelta, söin keittiöstä mukanani tuomani aamiaisen, lähdin Porin keskustaan linja-autoasemalle, josta linja-auto lähti viiden aikoihin. Bussi oli Helsingissä varttia vaille yhdeksän ja tentti kauppakorkeakoululla alkoi yhdeksältä. Tentin jälkeen taas bussiin ja kohti Poria, jossa keikka alkoi. Nukkumaan pääsin sitten keikan jälkeen aamuyöstä. Tuolloin sitä oli nuori eikä tehnyt heikkoakaan tuollainen joka toinen yö nukkuminen.

Hyvin nopeasti Kaiffarilla opin myös tuotteistamisen. Kaiffarilla oli omat julisteet ja niin myös monella sen aikaisella ”nimi-dj:llä” tai tanssiryhmillä, joita välitettiin myös Kaiffarin toimiston kautta. Aloin pohtia, mikä dj-nimeksi. Siihen mennessä olin käyttänyt muutamiakin lempinimiä, mutta halusin nimen, joka erottuisi, joka jäisi helposti kertakuulemalta mieleen ja joka tietysti selkeästi kertoisi sukupuolesta. Halusin nimen myös siitäkin syystä, että se suojaisi oman nimeni, jolla tein nk. päivätöitä.

Pyörittelin vaihtoehtoja ja vaihtoehdoista omimmalta tuntui nimi Mata Hari. Vielä kun Mata Hari toimi myös miehisessä maailmassa naispuolisena, joten siltäkin osin se sopi minulle ja alaan, jossa työskentelin. Tosin aivan kaikkia vakooja Mata Harin taktiikoita en ajatellut käyttää enkä niistä pitänyt. Nimi kuitenkin oli sellainen, että sillä oli jo tunnettuutta ja siitä oli helppo rakentaa myös dj-nimi, sillä nimeä ei kuitenkaan yleisesti käytetty kenestäkään Suomessa. Selvitin tosin, että eräs lehtitoimittaja oli käyttänyt nimimerkkinään Mata Hari –nimeä. Olin häneen yhteydessä ja kysyin, onko estettä tai hänellä mitään sitä vastaan, jos ottaisin saman nimen käyttöön. Kun estettä ei ollut, päätin ottaa nimen käyttöön. Otin julistekuvia eräällä studiolla, jossa oli discovalolattia, ja työstin kuvista julisteen. Niin kuvaajan, kuvauspaikan kuin painonkin taisin löytää Kaiffarin avustuksella. Juliste oli tärkeä askel ja työväline kohti ammattilaista.

Tavoitteeni oli jokaisella keikalla antaa kaikkeni sen eteen, että yleisö viihtyisi ja asiakas olisi tyytyväinen niin, että ravintola haluaisi minut uudelleen keikalle. Tein paitsi säännöllisiä viikkokeikkoja Kaiffarin sopimusravintoloissa niin lisäksi Kaiffari kauppasi minua myös muualle vierailukeikoille. 80-luvun alkupuolella tein keikkaa myös Finnjetillä ja sain siellä kokeilla ensimmäisen kerran myös miksaamista cd-levyillä. Muistaakseni Philips sponsoroi laitteilla ja tavallisen levypöydän lisäksi oli käytössämme kaksi cd-soitinta ja mikseri sekä cd-levyjä. Cd-levyt ammattikäyttöön taisivat tulla vasta n.10 vuotta tuon Finnjet-kokeilun jälkeen.

Sana alkoi kiiriä melko nopeasti naispuolisesta dj:stä, joka osaa miksata, soittaa ja spiikatakin ja joka saa yleisön tanssimaan ja viihtymään. Kaiffarin työ tältä osin auttoi minua erittäin paljon. Hän kun kauppasi, niin kauppaahan syntyi. Sain keikkapyyntöjä mitä moninäköisemmistä paikoista eri puolilta Suomea. Olin monissa paikoissa ensimmäinen nais-dj ja pääsin soittamaan sellaisiinkin ”kovamaineisiin” discoihin, jonne koskaan aikaisemmin ei ketään naista oltu kelpuutettu. Naisen kun ei uskottu edes osaavan miksata.

Tein kaikkien kanssa yhteistyötä ja sain laajan kontaktiverkon alalla. Tein yhteistyötä niin ohjelmatoimistojen kanssa kuin suoraan ravintoloidenkin kanssa. Kiersin kaikki suurimmat paikkakunnat Kemistä alaspäin ja usein myös pienempiäkin paikkoja ja kuntia muutamia paikkakuntia mainitakseni: Helsinki, Vantaa, Espoo, Kirkkonummi, Tampere, Nokia, Turku, Kaarina, Salo, Suomusjärvi, Lohja, Karkkila, Uusikaupunki, Laitila, Rauma, Pori, Vaasa, Kokkola, Jalasjärvi, Kauhajoki, Oulu, Kemi, Joensuu, Kitee, Eno, Rääkkylä, Pieksamäki, Kajaani, Paltamo, Iisalmi, Kuopio, Siilinjärvi, Heinävesi, Mikkeli, Jyväskylä, Lappeenranta, Imatra, Kouvola, Kotka, Karhula, Porvoo, Lahti, Hartola, Mäntsälä, Sipoo, Kerava, Hyvinkää, Riihimäki ja Vihti. Lisäksi tein keikkoja jonkin verran laivoilla välillä Helsinki-Tukholma ja Helsinki-Travemünde. En varmastikaan muista kaikkia paikkakuntia, mutta nuo edellä luetellut, pystyn edelleen luettelemaan ulkomuistista. Kilometrejä autoon kuitenkin tuli erittäin paljon, parhaimmillaan jopa yli 50 000 km vuodessa.

Jonkun verran tein keikkaa myös kotikaupungissani Järvenpäässä, mutta erittäin vähän. Kukapa olisi ollut profeetta omalla maallaan ja toisaalta Järvenpää oli kaupunki, jossa asuin ja halusin saada asua rauhassa tavallisella nimelläni en Mata Harina.

Aloitin dj-keikat opiskelujen kesätyönä ja jatkoin keikkoja opiskelun ohella. Päätoimisena opiskelijana olin vain ensimmäisen lukuvuoden ja sen jälkeen olin enemmän ja vähemmän töissä, sillä keikat ja ohjelmatoimistotyöt päivisin veivät aikani kokonaisvaltaisesti. Olin töissä päivät, illat ja viikonloput. Siinä sivussa hoidin kuitenkin opiskelujani, tein lopputyöni ja sain näin opiskelut päätökseen.

Valmistuin Helsingin kauppakorkeakoulusta ja paperit sain käteeni 1.11.1985. Todistusta juhlistettiin perheen kanssa lounaalla Helsingissä. Enempää aikaa ei ollut, sillä piti lähteä Etiopia Discoon Laitilaan töihin, kun Vakka-Suomen Dj:t järjestivät hyväntekeväisyysdiscon. Kauppatieteiden maisterin arvon sain juhlavassa promootiossa keväällä 1986.

Keväällä 1986 päätin työurani Kaiffarilla ja perustin hyvässä yhteisymmärryksessä Kaiffarin kanssa oman yrityksen. Kaiffari oli viimeisen vuoden aikana keskittynyt pääsääntöisesti vain Espanjassa Kanarialla sijaitsevaan ravintolatoimintaansa eikä hänellä ollut enää halua oikein pyörittää ja kehittää Suomen ohjelmatoimistoliiketoimintaa. Perustamani yrityksen yritysmuoto oli T:mi ja hain sille luvat ohjelmatoimistoilta silloin edellytettyyn esiintyjien välitykseen. Pyöritin paitsi kaikki omat keikkani yritykseni kautta niin välitin keikkoja myös muille tiskijukilla sekä tanssijoille. Kaikki periaatteessa jatkui kuten Kaiffarin aikaan, mutta tietysti pienemmässä mittakaavassa, sillä yritys oli pienempi.

Samaan kevääseen liittyy myös ensimmäisen oman asunnon osto. Olin aloittanut asuntosäästämisen keikkarahoista ja nyt olin saanut kasaan tarvittavan oman säästöosuuden, jotta pystyin hakemaan lainaa pienen yksiön ostoon. En ollut kertonut säästöprojektistani mitään vanhemmilleni ja muistan, kun eräänä iltapäivänä tulin kotiin viinerit mukanani ja pyysin äitiä keittämään meille kahvit. Kerroin kahvipöydässä vanhemmilleni, että olen ostanut asunnon. Muistan kuinka ihmetys oli kahvipöydässä valtaisa. Isä tokaisi ihmeissään, että onko tiskijukkahommista mukamas pystynyt ansaitsemaankin jotain. Hän kun luuli, ettei niistä tienesteistä paljoa pystynyt säästämään. Kerroin aiemmin, ettei isä hyväksynyt työskentelyäni ravintolassa. Voin kertoa, että tuon hetken jälkeen, kun olin kertonut ostaneeni oman asunnon, isä hyväksyi vihdoinkin työni tiskijukkana.

Syksyllä 1986 ystäväni houkuttelivat minut osallistumaan Radiomaster -86 –kilpailuun, jossa haettiin maan parasta ja monitaitoisinta DJ:tä. Ensin en itse edes ajatellut osallistuvani, mutta ystäväni sekä alalle juuri tullut naispuolinen tiskijukka Pirjo, jota olin kouluttanut, puhui minua ympäri. Suostuin miettimään asiaa uudelleen. Ajattelin, että jossain vaiheessa yritän saada myös koulutustani vastaavaa työtä ja voi olla, että sen myötä jättäydyn pois musiikkialalta. Mietin, että jos pääsisin alkukarsinnoista finaaliin, olisi se todella hienoa, sillä finaalissa mukana olevana voisin osoittaa tuleville naispuolisille tiskijukille, että tätä työtä voi tehdä myös ”kunnolla”, tosissaan ja ammattitaitoon panostamalla.

Mitä enemmän tätä mietintää päässäni pyöritin, sen tärkeämmältä se alkoi tuntua, ei niinkään itseni takia, vaan kaikkien muiden naispuolisten aloittelevien tai tulevien tiskijukkien puolesta. Tein päätöksen. Päätin osallistua kilpailuun ja lähettää nauhan alkukarsintaan, toivoen salaa sisälläni, että pääsisin finaaliin.

Ei kestänyt kauaa, kun sain tiedon, että olin päässyt Joensuussa hotelli Kimmelin yökerhossa 8.11.1986 järjestettävään finaaliin. Iloitsin finaalipaikasta todella paljon, sillä tavoitteeni oli täyttynyt, mutta samalla ymmärsin, että nythän pitää miettiä esiintymisshow sisältöineen, juttuineen ja vaatteineen. Olin hieman jopa kauhistunut, mutta ymmärsin, ettei auta muu kuin tarttua toimeen.

Tuttavani Pirjo, joka minua oli usuttanut kilpailuun mukaan, oli onneksi saanut koulutuksen vaatteiden suunnittelusta ja valmistuksesta, joten tietysti pyysin hänen apuaan, sillä hän oli osittain ”syyllinen” tapahtuneeseen. Aloimme yhdessä suunnitella esiintymisasuani. Hankimme kankaan, Pirjo leikkeli ja ompeli ja lopputuloksena oli hopeanharmaa asukokonaisuus mustaan yhdistettynä.

Samaan aikaan asun valmistuksen kanssa mietin kilpailuesiintymistä. Hyvin lyhyessä ajassa piti osoittaa monipuolisuus niin teknisesti, juonnollisesti kuin esiintymistavoissa sekä saada yleisö mukaan. Tuntui aika mahdottomalta yhtälöltä.

Finaaliin oli päässyt 6 erilaista tiskijukkaa; Pelzi (Helsinki), Sipo (Tampere), Edward (Lappeenranta), Late (Virrat), Mace Herrala (Lahti) sekä minä Mata Hari (Järvenpää). Olin ainut naispuolinen. Jokainen finalisti esitteli 15 minuutin shown, mitään kappaletta ei saanut soittaa loppuun. Paikalla oli 7 radiota ja TV2:n Rokkiviikko. Tuomaristossa istui 8 jäsentä mm. Pentti ”Pena” Teräväinen, Kaippa, Ina, Tapani Ripatti, Hannu ”Hanski” Kinnunen sekä Lasse Muurinen. Kaikki miehiä.

Tuomaristo kiinnitti huomiota ”timingiin” (=oikeaan ajoitukseen spiikki-musiikki), äänenkäyttöön ja sen monipuolisuuteen, ohjelmallisuuteen, persoonaan, ulosantiin sekä show-käyttäytymiseen. Sain kuulemma tuomaristolta eniten ykkösiä ja olin kuulemma ylivoimainen voittaja. TV2:n ohjelmassa, kun tuomariston jäsentä Inaa haastateltiin, sanoi hän, että vahvuuteni olivat monipuolisuus, iloisuus, räppäystaito sekä miksaus.

Kun tulokset julkistettiin, olin todella yllättynyt. En olisi ikinä uskonut, että nainen voi voittaa DJ Suomen mestaruuden. En todellakaan! Oma tavoitteeni täyttyi, kun pääsin mukaan finaaliin ja iloitsin siitä suunnattomasti. En olisi villeimmissä unelmissakaan voinut ajatella itseäni voittajana. Olen nöyrän kiitollinen edelleen tuomaristolle siitä, että he uskalsivat valita ja äänestää minut Suomen mestariksi, ja antoivat minulle ainutlaatuisen mahdollisuuden. Ennen tulosten julkistusta, kun tuomaristo oli jo tehnyt päätöksensä, eräs tuomariston jäsen käveli vastaani ja sanoi, että paikkani olisi kotona toisenlaisten levyjen ääressä, tarkoitti lieden ääressä keittolevyjen edessä. Ajattelin, ettei tainnut kilpailu kovin hyvin mennä. Jälkeenpäin olen miettinyt, mitä tuo tuomariston jäsen tarkoitti, sitäkö ettei naisen paikka kuitenkaan ole tällä alalla vai jotain muuta – mene ja tiedä.

Toiseksi kisassa sijoittui Peltzi ja kolmanneksi Sipo. Sain molemmilta lämpimät halaukset julkistuksen jälkeen ja niin sain kaikilta paikalla olleilta vanhoilta ja uusilta tutuilta. Minut otettiin todella lämpöisesti vastaan voittajana. Olin aina tehnyt kaikkien kanssa pyyteettömästi yhteistyötä hyvässä hengessä, toisia aina auttaen ja tästä syystä uskon, että siitä syystä ei suomalainen kateus nostanut päätään ainakaan siten, että olisin itse siihen törmännyt. Tietysti selän takana varmaan puhuttiin, mutta oma avoin suhtautuminen ja asenteeni olivat sellaiset, että yritin aina tehdä hyvää yhteistyötä kaikkien kanssa.

Seuraavana aamuna äitini soitti minulle Kimmelin hotellihuoneeseen klo 8.30 ja onnitteli. Olin aivan ihmeissäni, miten hän oli saanut asiasta tietää. Hän oli kuullut jostain radiosta, että olin voittanut Suomen mestaruuden. En ollut näet kertonut edes vanhemmilleni, että osallistun kilpailuun. Ajattelin, etten tule sijoittumaan, joten miksi turhaa heille tuottaa jännitystä, he kun kuitenkin olisivat sitä tehneet puolestani. Äitini oli oikeasti ja aidosti onnellinen puolestani ja se lämmitti minua suuresti.

Julkisuus kilpailun jälkeen oli kerrassaan valtaisaa. Uutinen ylitti uutiskynnyksen kaikissa pääsanomalehdissä eri puolilla Suomea sekä iltapäivälehdissä. Sain haastattelupyyntöjä niin aikakauslehtiin, paikallisradioihin kuin iltapäivälehtiinkin, jotka halusivat tehdä isoa koko sivun juttuja. TV2:n Rokkiviikko ohjelma toi julkisuutta roimasti lisää. Harvemmin dj-työstä tai kilpailusta oli tehty ohjelmaa televisioon ja vielä kun voittaja oli nainen, herätti se selkeästi lisäkiinnostusta. Minua pidettiin kummajaisena alalla, erikoisena ja siksi media kiinnostui vain lisää.

Hauskin episodi julkisuuden kanssa oli kyllä paikallislehtemme Keski-Uusimaa, joka ilmestyy nimensä mukaisesti keskisellä Uudellamaalla. Toimittaja oli bongannut uutisen kaiketi STT´stä tai muista medioista ja totta kai päätti tehdä jutun oman kylän tytöstä. Mutta tehtävä ei ollutkaan helppo, sillä kuten aiemmin kerroin, en kovin paljon ollut keikkaillut Järvenpäässä, sillä halusin rauhoittaa kotikaupunkini. Paikallistoimittaja oli aivan ihmeissään, kun hän ajatteli helposti saavansa yhteystietoni ja minut kiinni. Hän todellakin joutui näkemään vaivaa, kysymään paikallisista discoista ja paikallisilta nuorilta, muttei löytänyt minua ja yhteystietojani. Lopulta eräs lehden urheilutoimittaja oli nähnyt kuvani ja tunnisti minut entiseksi SM-mitalitason uimariksi, josta hän oli aikanaan tehnyt juttua. Näin vyyhti alkoi aueta ja toimittaja löysi minut ja sai juttunsa & uutisensa.

4. KEIKOILLA

Kaiffarilla aloittaessani aloin opetella myös illan rakentamista, levyvalintoja ja siinä jos missä yleisö auttoi suunnattomasti. Hyvin nopeasti huomasi, jos joku levy ei toiminut ja mikä taasen toimi. Sen mukaan sitten pystyi rakentamaan iltaa ja myös huipennusta. Hyvin nopeasti oppi myös lukemaan yleisöä ja heidän musiikkimakujaan.

Suurena esikuvanani tällä saralla oli Kaiffari. Hän opetti, kuinka yleisö otetaan ja kuinka yleisön kanssa voidaan olla interaktiivisessa vuorovaikutuksessa ja tästä kaikesta en voi muuta kuin olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä juuri tätä tapaa halusin tavoitella myös omilla keikoillani. Tavoitteeni oli aina se, että yleisöllä/asiakkailla oli hauskaa ja että he viihtyivät. Tärkeää oli saada hyvä, rento fiilis ja parasta oli se, kun sai yleisön repeämään ja tekemään ihan, mitä vain kulloinkin halusin heidän tekevän. Oli kerrassaan hienoa nähdä, kun yleisöllä oli hauskaa, he nauroivat, hymyilivät ja viihtyivät. Tällainen interaktiivinen suhde yleisöön oli perusta kaikilla keikoillani. Alusta asti spiikkasin. Olin nk. spiikkaava dj, en vain miksaava, mutta myös miksauksen osasin, joka tosin siihen aikaan kuten kaikki tietävät, piti itse kuunnella ja tehdä eli korvakuulokkeella piti kuunnella ja muutella seuraava biisin ”beatti” soivaan biisiin sopivaksi. Hyvä rytmitaju & musikaalisuus auttoivat tässä erittäin paljon, en koskaan kokenut miksaamista vaikeaksi.

Illan kehittämiseen ja rakentamiseen kuuluivat myös erilaiset ohjelma-aktiviteetit, jotka toivat lisäväriä illan ohjelmaan. Järjestin paljon erilaisia yleisökilpailuja ex-tempore, johon olin hankkinut itse palkintoja. Yksi tapaus Turusta täytynee kertoa. Olin ko. paikassa ensimmäistä kertaa keikalla. Paikka oli todella suuri, arviolta yli 500 henkeä vetävä ellei peräti 700. Järjestin yleisölle normaaliin tapaani ex-tempore tanssikisat ja otin koko asiakaskunnan tanssikisaajien ympärille kannustamaan. Meno oli hauskaa, mukavaa, mutta myös melko äänekästä, kun huudatin yleisöä ääntenlaskussa. Tilanne oli kuitenkin koko ajan täysin hallinnassa ja yleisö teki vain ja ainoastaan sitä, mitä pyysin heitä tekemään. Paikan henkilökunta ei ollut tottunut moiseen menoon ja hovimestari luuli, että yleisö oli itsestään vauhkoontunut. Hovimestari oli juuri laittamassa valomerkkiä kesken illan ja sulkemassa paikkaa, kun ovimiehet tulivat rauhoittelemaan hovimestaria ja sanomaan, että siellähän on menossa vain Mata Harin järjestämät kilpailut – kaikki hallinnassa. Kuulin koko asiasta vasta myöhemmin keittiössä, kun hovimestari tuli pyytämään anteeksi, että oli niin virheellisesti ajatellut. Hän kun ei ollut osannut edes ajatella, että asiakkaat voivat pitää hauskaa noin elävästi, mutta samalla hallitusti.

Kilpailujen lisäksi järjestin myös ohjelmanumeroita ajan henkeen sopivaksi. Harjoittelin lauluja, jopa räppejä. Joskus laitoin yleisön esiintyjiksi eli laulatin heillä jotain biisejä. Lisäksi tein yhteistyötä niin dragshow kuin tanssijoidenkin kanssa. Vedimme yhteiskeikkoja myös muualla kuin ravintoloissa/discoissa. Tein muotinäytöskeikkoja ja mitä erilaisimpia juontokeikkoja.

Oppiminen tähän työhön kokonaisvaltaisesti ei kuitenkaan käynyt viikossa eikä kahdessa. Sanoisin, että ensimmäisen vuoden aikana Kaiffarin palkkalistoilla olin saanut perustaidot hyviksi, mutta kyse oli enemmästä. Kyse oli näet halusta kehittyä koko ajan, toisin sanoen halusin aina yrittää kehittää ja kehittyä ja tehdä jokaisesta seuraavasta keikasta piirun verran paremman – siis elinikäistä oppimishalua, jatkuvaa oppimista jo silloin. Uskon kuitenkin, että tämä pitkäjänteisyys tässäkin asiassa ja se, että halusin tehdä asiat kunnolla ja niin, että yleisö viihtyy ja asiakas (ravintola) on tyytyväinen vaikuttivat siihen, että voitin aikanaan sitten Suomen mestaruuden tällä alalla ja että työvuoteni DJ:nä olivat niin pitkät kuin olivat, eivätkä jääneet ainoastaan opiskeluaikaani ja opiskelurahojen ansaintatyöksi vaikka se alun perin oli tarkoitus.

Nais-DJ !?

Kun aloitin dj`nä en tuntenut muita naispuolisia tiskijukkia. Nais-DJ oli harvinaisuus ja oikeastaan pieni ihme niissä paikoissa, joissa kävin keikalla. Kun tulin keikkapaikalle, saattoivat asiakkaat tokaista erittäin negatiiviseen sävyyn ”ääh nais-dj”. Usein nämä tokaisijat olivat naispuolisia. Otin nämä letkautukset haasteena. Halusin näyttää, että myös nainen voi ja osaa tehdä dj`n työtä ja pystyy tekemään mukavan illan asiakkaille. Tuntui hyvältä, kun nuo negatiivisen lausahduksen sanoneet, tulivat keikan jälkeen kiittämään mukavasta illasta. Tiesin sisäisesti aina tuolloin, että olin onnistunut muuttamaan ehkä edes hitusen verran ennakkoluuloja, stereotypioita.

Paljon tietysti vaikutti asiaan myös se nöyrä suhtautuminen toiveisiin ja toiveiden esittämiseen, jota harrastin. Hyvin usein myös otin huomioon, pariskunnan naispuolisen jäsenen vaikka mies tulikin toivomaan. Kun mies oli toivonut, niin jututin aina myös hänen naisystäväänsä ja kysyin, mikä hänen toiveensa oli. Väitän, että näin monet naiset rauhoittuivat, kun näkivät etten ole tullut ”iskemään” heidän miehiään.

Olin muutenkin omaksunut itselleni sellaisen asenteen, että pidän työn ja yksityiselämäni täysin toisistaan erillään. Mielestäni niitä ei kannattanut eikä edelleenkään kannata sekoittaa. Osittain tähän vaikutti silloinen käsitys, että jos nainen lähtee yhdenkin matkaan, leimataan hänet heti huoraksi ja tuollainen leima olisi mielestäni vain pahentanut tilannetta, jossa muutenkin joutui eräällä tavalla taistelemaan tiensä arvostetuksi, pidetyksi alan ammattilaiseksi. Joku voi sanoa tuota vanhoilliseksi ajatteluksi, mutta itselleni se sopi ja oli mielestäni ainut oikea tapa tehdä tätä työtä. Halusin näet kehittyä hyväksi dj:ksi.

Toisenlainen haaste oli sitten se, joka tuli vanhempieni eritoten isäni puolelta. Hän näet ei hyväksynyt dj-työtäni. Hän ja molemmat vanhempani olivat erittäin vanhoillisia. Isäni ei halunnut eikä hyväksynyt sitä, että hänen tyttärensä on ravintolassa töissä. Sain kaikesta huolimatta häneltä autoa lainaksi ja jotenkin hän näin kaiketi sitten kuitenkin sieti tilannetta, kun kerran kuitenkin hoidin opiskeluani eteenpäin. Hyväksynnän isältä sain vasta monta vuotta myöhemmin.

Vaikka ensimmäisillä keikoilla aikanaan spiikkaukset jännittivätkin yli ”sallitun rajan”, niin hyvin nopeasti juonnot alkoivat luistaa. Totta kai mitä enemmän spiikkausta teki, sen enemmän siitä sai harjoitusta ja kokemusta. Toisaalta sitä myös löysi oman tyylinsä tehdä juontoa. Tavoite oli aina saada juonnoilla rento, hyvä tunnelma aikaiseksi. Hyvin nopeasti juonnot ja spiikkaukset muuttuivat ennalta opitusta siihen, että ennakolta mietti vain aiheen tai aihealueen, josta juonnon teki. Itse puhe sitten tuli luonnostaan, spontaanisti aivan kuin itsestään suoraan selkärangasta. Joskus juonnoissakin oli huono päivä ja spiikit olivat omasta mielestä kankeita, kun taas toisina ja onneksi useimpina päivinä, ne soljuivat kuin vettä vaan. En oikeastaan edes tiedä, miten ja missä ne syntyivät, puhetta riitti ja mikä tärkeintä yleisön sai hyvälle, rennolle tunnelmalle.

Totta kai aina uusien tehtävien edessä halusin tehdä kotiläksyt hyvin ja perehtyä aiheeseen. Vedin paitsi teemallisia dj-iltoja niin paljon myös yritysten juhlia. Lisäksi toimin juontajana erilaisissa tapahtumissa, näytöksissä ja messuilla. Paikallisradiotaajuuksien myötä myös radiokeikat tulivat mukaan. Mutta aina yhteisenä nimittäjänä oli se, että halusin ennakkoon selvittää taustatietoja ja opetella asioita ko. keikkaan liittyen ja vaikka olin toiminut alalla jo vuosia, niin kotiläksyjä en koskaan laiminlyönyt tässäkään asiassa.

Vaikka kokemusta tuli erilaisista jutuista, niin pieni jännitys kuului aina asiaan ja koin sen pelkästään positiivisesti. Entisenä kilpauimarina tiesin, että ennen kisoja piti hieman vatsanpohjassa tuntua kunhan ei liikaa jännittänyt, jotta suoritus oli paras mahdollinen. Tästä syystä vuosienkin jälkeen sadan tai tuhatpäisen yleisön eteen lavalle astuminen uudessa tilanteessa, tuntui aina mukavasti myös vatsanpohjassa.

Luonnollisesti marraskuun 1986 Suomen mestaruuden jälkeen sain keikkapyyntöjä enemmän kuin pystyin tekemään. Keikkakalenterini oli aivan täyteen ”bookattu” pitkäksi aikaa eteenpäin. Oli noloa joutua sanomaan ei keikkakysyjille tai ehdottamaan keikkaa pitkälle tulevaan ensimmäiseen vapaaseen.

Pääsin uusiin paikkoihin, uusille paikkakunnille. Discot mainostivat minua paljon enemmän kuin ennen ja oli kerrassaan upea tunne roudata kamoja keikkapaikalle ennen keikan alkua, kun joskus ensimmäiset jo jonottivat ovien avaamista. En todellakaan ollut tottunut tällaiseen ja kuulemma se oli myös poikkeuksellista niille ravintoloille/discoille, joissa kävin keikalla.

Uusi ilmiö oli myös ”fanitus”. Keikoillani eri paikkakunnilla kiersi ryhmä tanssista ja discoilusta pitäviä. He saattoivat yllättää minut, milloin mistäkin päin. Kilometrejä ei siis tullut vain keikka-autooni vaan myös niiden autoihin, jotka kiersivät keikoillani.

Tuttavia oli kaikilla keikkapaikkakunnilla ja jos ei vielä ollut, niin kohta oli, kun olin paikkakunnalla muutaman kerran käynyt. Mikä hienointa, niin muutamat keikkatuttavuudet ovat muuttuneet ystävyydeksi ja vaikka keikkavuosista on jo aikaa, on ystävyys säilynyt. Olen ollut kolmen keikkavuosien tuttavan Carolan, Pirjon ja Saaran kaasona järjestämässä heidän häitään. Lisäksi heistä kahden kohdalla olen myös kummitäti heidän esikoisilleen.

Carolaan aikanaan tutustuin Porvoossa käydessäni siellä keikalla säännöllisesti miltei viikoittain todella suositussa Extasis-nimisessä discossa. Saaran taas olen tavannut keikalla Kotkassa. Kotkassa kävin vuosien aikana eri paikoissa keikoilla, viimeisinä vuosina ravintola Tähtipalatsissa, joka tarjosi kerrassaan hulppeat puitteet. Leffateatteri oli tehty discoksi ja valoihin oli satsattu niin, että yleensä lisäkseni keikalla oli valomies ko. paikassa erikseen, joka siihen aikaan oli ainutlaatuista ylellisyyttä. Saaraan tosin tutustuin jo aiemmin, taisi olla ravintola Palskin ajoilta 80-luvun alkupuolelta. Kotkassa oli suuri funk-musiikin asiakasryhmä, joka teki itselleen jopa omat Funk Klux Klan -paidat. Minäkin sain yhden paidan. Pirjoon tutustuin sitten hieman toisella tavalla. Pirjo tuli Kaiffarille töihin ja aloitteli dj:nä. Pirjo oli usein mukana keikoillani eri puolilla Suomea ja oli tärkeä ystävä, joka vaikutti uraani paljon. Hän kun oli yksi niistä, joka vaati, että menen mukaan SM-kilpailuun.

Ravintolamaailmasta on jäänyt tuttavia asiakkaiden lisäksi myös ravintolahenkilökunnan joukosta, mutta yksi heistä on ylitse muiden, sillä hänestä tuli ystäväni, jonka kanssa edelleen pidämme yhteyttä. Hänen nimensä on Leelia Leena Silvennoinen ja hän on pidetyin tarjoilija, jonka alalta tiedän. Leelia työskenteli aikoinaan Keravalla ravintola Tinatuopissa ja oli järjestämässä mm. Keravan Sirkusmarkkinailtaa. Sirkusmarkkinailtana Keravan kaikissa ravintoloissa kiersi show-ohjelma, jota olin monena vuonna juontamassa. Kiersimme illan aikana ravintolasta ravintolaan ja esiintyjinä oli niin tanssijoita, strippareita, hula-hula -vannetaiteilijoita, bändejä, laulajia kuin monia muitakin. Ilta oli ainutlaatuinen tapahtuma ihan Suomenkin mittakaavassa, sillä kuinka monella paikkakunnalla kilpailevat ravintolat suostuivat näin tekemään yhteistyötä yhteisen teeman eteen. Myös Lappeenrannan suunnalta on keikkavuosieni ja tuttavuuksien ansiosta jäänyt ystävä Ulla. Hän otti minut kuin omaksi tyttärekseen

Julkisuus teki myös sen, että työ monipuolistui ja mukaan tulivat myös radio- ja tv-työ. Entistä enemmän minua pyydettiin juontamaan erilaisille messuille, tapahtumiin, näytöksiin ja yritystilaisuuksiin. Miltei heti mestaruuden jälkeen minut pyydettiin hiusnäytöskiertueelle juontamaan. Kiertue kesti muistaakseni muutamia viikkoja ja näytösten lisäksi tein eräälle levy-yhtiölle tuote-esittelyä tavarataloissa ja isoissa marketeissa. Todellakin tuote-esittelyä aivan kuten elintarvike-esittelijä tänä päivänä esittelyjä tekee. Paikka esittelylle tietysti oli levyosaston kupeessa ja tavoite saada asiakkaat ostamaan enemmän levyjä ja nimenomaan ko. levy-yhtiön levyjä.

Muotinäytösten juontoja olin tehnyt jo ennenkin, mutta myös ne lisääntyivät. Olin yleensä tekemässä nuorisomuotinäytöksiä, joissa malleina oli tanssijoita tai tanssiryhmiä ja joihin disco-Dj sopi mainiosti juontajaksi. Muotinäytösten lisäksi olin paljon myös hiusnäytöksissä, joista yksi on jäänyt vahvasti mieleen, sillä juontotyön sijaan pääsin suunnittelemaan, toteuttamaan ja miksaamaan valot Helsingissä yökerho Hesperiasssa järjestetyssä massiivisessa hiusnäytöksessä. Käytössäni oli Ekku Peltomäen 56-kanavainen valomikseri. Ekku nopeasti opetti valonsa ja siitä sitten toteuttamaan showhun sopivia valaistuksia ja miksaamisia. Oli suuri kunnia saada tehdä valot ja vielä naispuolisena valomiehenä.

Paitsi juontajana niin sain olla mukana myös järjestämässä ja organisoimassa tilaisuuksia. Pidin tästä työstä valtavasti. Edelleen pidän siitä, jos saan järjestää vaikkapa vain pienimuotoisiakin tilaisuuksia. Uskon, että organisointi on yksi vahvuusalueeni, ja tästä syystä aikanaankin kaikkien tapahtumien ja teemailtojen järjestäminen tuntui helpolta ja mukavalta. Lisäksi matkassa oli onnea, kun sain tehdä töitä ammattitaitoisten ja luotettavien yhteistyökumppanien kanssa. Yksi tällaisista oli tanssija, koreografi, drag-show-taitelija Thomas Ingman, joka oli mukana todella monella keikallani. Thomaksen kanssa ideoimme, mitä moninaisimpia juttuja ja keikkoja. Kun lambada rantautui Suomeen, päätimme tuotteistaa ja myydä keikoilleni alkuiltaan lambada-kurssit. Ravintolat olivat tyytyväisiä, kun saivat asiakkaita jo alkuiltaan ja asiakkaat taas tyytyväisiä, kun pääsivät opettelemaan hittitanssia oikein opettajien avituksella. Thomas ja hänen tanssipartnerinsa vetivät alkuillan aikana tanssikurssit ja kiersivät mukanani monilla paikkakunnilla.

Välillä keikkakiireiden takia, minua lennätettiin paikkakunnalta toiselle, jotta pystyin vetämään päiväjuontokeikkaa toisaalla, missä vedin iltakeikkaa. Yksi tällainen viikonloppu sattui Varsinais-Suomeen, jossa olin viikonlopun iltakeikalla akselilla Uusikaupunki, Laitila, Turku ja päiväkeikalla Helsingissä Finlandia-talolla kauneusmessuilla. Turun lentokentällä lyöttäytyi seuraani Ilkka Kanerva, joka kyseli hyvin tuttavallisesti mihin olin keikalle menossa. Ihmettelin silloin suuresti, sillä en muistaakseni kyllä koskaan häntä ennen ollut tavannut, mutta toki mahdollisesti hän oli jollain juontokeikalla esim. jossain messuilla nähnyt minut. Onneksi minulla oli nopeat jalat ja sain karistettua hänet, kun nousimme koneeseen ja hyvä niin – näin jälkikäteen ajateltuna. Lentokentälle minulle oli järjestetty auto, jolla pääsin nopeasti Finlandia-talolle. Juonsin messuilla meikkikasvokilpailut, joissa yhtenä ehdokkaana ko. meikkifirman kasvoksi oli Kata Kärkkäinen ennen kuin hänestä tuli Kata. Kata oli kilpailuissa mukana oikealla alkuperäisellä nimellään, ei vielä Kata Kärkkäisenä. Päiväkeikan jälkeen takaisin lentokoneella Turkuun, sieltä autolla keikkapaikalle ja ehdin hyvin.

Mestaruuden jälkeen oli tosiaankin kiireistä aikaa, mutta koin myös mestaruuden edellyttämäksi velvollisuudeksi tehdä mahdollisimman paljon keikkaa. Keikka-aikataulun junailu oli organisointia, eikä aina pystynyt sijoittelemaan keikkoja sijainniltaan järkevästi, joten välillä ajeltiin tosiaankin ristiin rastiin Suomen maata. Onneksi pidin ajamisesta, mutta melko yksinäistä tuo keikkareissaaminen oli, vaikkakin itse keikkapaikalla oli sitten tuttavia paljonkin. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, joilla pitkänkin matkan aikana olisi pystynyt pitämään yhteyttä vaikkapa kavereihin.

Mestaruuden siivittämänä pääsin tekemään myös muita töitä. Paikallisradioiden tulon myötä, kävin usein eri paikkakunnilla vierailemassa myös paikallisradion ohjelmassa, kun tulin ko. paikkakunnalle keikalle. Tämän lisäksi pääsin kokeilemaan myös TV-juontotyötä, kun MTV valitsi minut mukaan kahdeksan uuden juontajakyvyn ryhmään. Ensimmäinen koitos oli, kun nämä kahdeksan juontajaehdokasta kisailivat Toivotaan Toivotaan –ohjelman juontajapaikasta katsojaäänestyksellä. Juonsimme ohjelmaa ja katsojat saivat äänestää. Mukana olivat Erkki Jantunen, Marjaana ”Jasu” Castrén, Arto Pasanen, Jarmo Friman, Kaarina Kokkonen, Kaj Degerman, Pirjo ”Kaustinen” Kauppinen ja minä Ritva ”Mata Hari” Tuomala. Odotetusti ohjelmaan valittiin parhaiten ko. ohjelmaformaattiin sopivat juontajat, jotka olivat Marjaana eli ”Jasu” ja Erkki. Räväkkä diskotyyli ei mielestäni edes sopinut hillittyyn aikuisväestölle tarkoitettuun ohjelmaan. Mutta jälleen kerran olin yhtä kokemusta rikkaampi, olin oppinut paljon MTV:n järjestämästä juontajakoulutuksesta, jota veti Timo T. A. Mikkonen.

Tien päällä kun paljon on niin totta kai myös todennäköisyys kasvaa, että jossain kohtaa voi käydä ikävästi. Niin kävi minullekin v. 1987. Olin heinä-elokuun vaihteessa lauantaina illan suussa ajamassa Karkkilaan keikalle ja kyydissäni keikkaani katsomaan oli tulossa myös eräs toinen dj ja hänen tyttöystävänsä. Oli ollut sateista ja ikkunat huurtuivat helposti. Tie kaartui loivasti ja siinä kohdin oli kaksi keltaista viivaa. Näin edessäni linja-autopysäkin, jolle auto oli pysähtynyt. Lähestyin pysäkkiä ja kuinka ollakaan yhtäkkiä pysäkille pysähtynyt auto veti suoraan eteeni u-käännöksen, paikassa jossa tosiaan oli kaksi keltaista viivaa eikä mitään sellaista olisi voinut tehdä. Pysähtyneen auton ikkunat olivat huurussa eli joko hän ei nähnyt siitä johtuen tai sitten olin juuri ehtinyt nk. kuolleeseen kulmaan eikä hän nähnyt. Ylinopeutta ei ollut, oli 80-alue, mutta muuta en ehtinyt tehdä kuin yrittää väistää ja jarruttaa niin kovaa kuin pystyin. Mitään ei ollut kuitenkaan tehtävissä ja autoni nokka iskeytyi u-käännöstä tekevän auton ohjaajan puoleiseen keskipalkkiin ja alkoi jyskyttää hirvittävällä voimalla. Näin kun edessäni oleva auto lähti pyörimään ja mielessäni toistin lausetta ”ei en kuole vielä, ei en kuole vielä …”. Aivan järkyttävää! Kun jyske päättyi ja auto pysähtyi, toimin kuin alitajuntaisesti: sammutin moottorin avaimesta kääntäen ja yritin päästä ovesta ulos. En saanut ovea ensin auki, ilmeisesti runkopalkki oli vääntynyt. En muista kuinka monta kertaa auton ovea hakkasin auki, mutta sain kuin sainkin työnnettyä oven auki. Edessäni oleva auto oli katollaan. En muista tarkalleen mitä kaikkea tapahtui, mutta aloin itkeä, kun näin, että edessä olevassa autossa oli pieniä lapsia. Yhtä tytöistä jouduttiin palolaitoksen välineillä irrottamaan autosta. Kaikki kuitenkin selviytyivät ja jäivät henkiin, sen tosin kuulin vasta paljon myöhemmin. Meidät vietiin ambulanssilla Vihdin terveyskeskukseen ja pahiten loukkaantunutta lähdettiin viemään Helsingin sairaaloita kohti. Muistan kun lääkäri tutki minua, oli minulla vain yksi asia mielessäni, että keikalle pitää päästä. Lähdin keikalle taksilla, en muista miten sain levyni kolariautosta, haimmeko ne taksilla, en ole varma, mutta keikalle pääsin vaikkakin hieman myöhässä ja keikka vedettiin läpi. Pelko tuli vasta paljon myöhemmin eli vasta sitten, kun olin päässyt keikan jälkeen yksin aamuyöstä kotio. Törmäyskivutkin alkoivat tuntua vasta seuraavana päivänä. Tunsin niin niskassa kuin koko kropassa – ihan kuin olisin jäänyt jonkun jyrän alle.

Kolaria seuraavana päivänä isäni tuli käymään ja oli minulle todella vihainen. Hän huusi kuin palosireeni, enkö muka voi löytää mitään muuta järkevämpää työtä kuin kiertää maata keikkaillen. Pelästynyt hänkin vain oli – ajattelin – ja huolissaan. Olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Isäni mielestä ”järkevämpää työtä” sainkin hankittua vain muutama päivä tämän tapahtuman jälkeen. Olin kesän aikana näet jättänyt hakemuksen markkinointi-trainee paikasta ja kuinka ollakaan kolariviikonlopun jälkeen maanantaina sain soiton, että minut on valittu yhdeksi viidestä trainee-harjoittelijasta Yves Rocherille.

Vaikka päivätöissä aloitinkin, niin keikkoja en kuitenkaan halunnut jättää, joten päivärytmiin ja keikkarytmiin vain jouduin tekemään pieniä hienosäätöjä. Työtä tein jälleen vuorotta, mutta siihenhän olin jo tottunut. Päivätyö oli säännöllistä ja lisäksi alussa asuin miltei puoli vuotta työni takia Kokkolassa, josta käsin niin ikään tein keikkojakin.

Ennen kuin lähdin Kokkolan pestiin syyskuussa 1987 sain mielenkiintoisen puhelun Pohjois-Irlannista, itse asiassa vain noin kuukausi kolarin jälkeen. Teräväisen Pena näet oli kirjoittanut minusta alkuvuonna jutun englanniksi ja oli lähettänyt sen kuvani kera englantilaiseen lehteen nimeltä JOCKS. Lehti oli kuukausittain ilmestyvä musiikkilehti, joka oli tarkoitettu eritoten tiskijukille. Kun maaliskuussa kävin kansainvälisessä DJ-tapahtumassa Lontoossa, käväisin myös Jocks-lehdessä hakemassa kopion tuosta numerosta, jossa juttuni oli. Juttuni ansiosta pääsin helposti vierailemaan paikallisessa ohjelmatoimistossa, joka välitti tiskijukkia Lontoon ykkösdiscoihin. Tutustuin heidän toimintaansa ja heidän paikkoihinsa Lontoossa. En tiedä, mistä näistä oli tieto minusta kiirinyt sitten Pohjois-Irlantiin, josta puhelun sain. Minua näet pyydettiin lähtemään keikalle Pohjois-Irlantiin. Kyseessä olisi ollut pitempi pesti. Jouduin valitettavasti kieltäytymään ja syyksi kerroin, että olin juuri aloittanut Suomessa päivätyöt markkinointitehtävissä. Hieman harmitti, pitikö puhelun tulla juuri silloin, miksei 1,5 kk aiemmin. Olen joskus miettinyt, että jos olisin tarttunut tuohon mahdollisuuteen, niin minne tieni olisi vienytkään. Mene ja tiedä eikä tietenkään jälkikäteen pidä jossitella. Kieltäydyin keikkakutsusta ja tein tuolloin valinnan, joka sillä hetkellä tuntui järkevimmältä.

Vaikka päivätöissä olinkin, niin silti keikkoja saatoin tehdä 2-4 per viikko ja edelleen eri puolilla Suomea, jolloin keikkamatkat olivat todella pitkät. Jossain vaiheessa suostuin myös omaan paikallisradio-ohjelmaan. Minulla oli Hyvinkäällä Radio Pikku Päkässä kerran viikossa torstaisin heti töiden jälkeen oma ohjelma. Ohjelma oli paitsi musiikkia, niin myös ajankohtaisia asioita, teemoja sekä ajankohtaisia haastatteluja. Joka ohjelmassa oli joku haastateltava, yleensä julkisuuden henkilö. Haastattelut tein suorassa lähetyksessä puhelinhaastatteluina. Suorat haastattelut olivat toisinaan melko haasteellisia, kun julkisuuden henkilöitä piti saada puhelimitse kiinni juuri tiettyyn kelloaikaan. Yleensä kaikki kuitenkin sujui vaivattomasti. Vanhat tuttavuudet ja suhteet auttoivat julkkisten metsästyksessä todella paljon, vaikka monella olikin salaisia numeroita.

Paitsi radiotyöhön, niin pääsin mukaan myös tekemään levyä Power Recordsille. Kokoonpanomme oli nimeltään Power´s Gang ja kappale Hit the Beat. ”Biitti” oli 124 ja levy turvallista discojytkettä neljän dj:n voimin. Saimme tehdä levystä myös musiikkivideon, jossa mukana oli Step Up Dancers. Step Up Dancers ryhmässä tanssi tuolloin moni tuleva viihdealan ammattilainen.

Tein tätä päivätyö, iltatyö, viikonlopputyö –rytmiä useita vuosia. Keikkaa oli edelleen enemmän kuin ehdin tehdä. Päivätyö oli säännöllistä, jokapäiväistä, josta ei voinut olla pois. Päivät olivat näin todella pitkiä ja nukkumiseen ei kovin paljon jäänyt aina aikaa. Päivätyöhöni kuului myös matkustamista. Olin säännöllisesti Euroopan matkoilla ja pois Suomesta ja tämä toi myös tiettyjä haasteita keikkojen organisointiin.

Tuttavia oli todella paljon eri puolilla Suomea. Minne meninkin, oli aina siellä odottamissa ihmisiä, jotka muistivat minut viime kerrasta ja jotka halusivat tulla uudestaan minua katsomaan keikalleni. Tämä lämmitti totta kai mieltäni ja sydäntäni, mutta vaikka minulla oli paljon tuttavia, oli keikkatyö äärettömän yksinäistä. Kun keikka oli ohi, roudasit kamat autoon ja lähdit ajamaan kotia kohti. Välillä pitkiäkin matkoja niin, että olit todellakin vasta aamulla kotona, vaikka keikka oli päättynyt jo yhdeltä tai kahdelta. Kaikki aatot, kaikki viikonloput, kaikki illat olit keikoilla. Kaverisuhteita saatikka sitten syvällisempiä seurustelusuhteita ei yksinkertaisesti pystynyt ylläpitämään, koska en yleensä koskaan ollut kotona. Tie, auto ja auton radio tai kasettisoitin olivat tutumpia kuin koti.

Pikku hiljaa kasvoi halu siitä, että olisi mukavaa, jos olisi aikaa seurustelulle ja kenties perheen perustamiselle. Kaiketi iän karttuminen auttoi asiaan. Halusin ”yksinäisen elämän” sijaan läheisiä ympärilleni – halusin perhettä.

Toinen juttu, joka mietitytti oli se, että en ollut varma haluanko jatkaa työssä, jonka johdosta minut kadulla tunnistetaan; selän takana supistaan ”katso tuolla on tuo” ja tekemisiä seurataan suurennuslasilla. Toki taiteilijanimeni ansiosta sain olla melko rauhassa tehdessäni omalla nimelläni päivätyötä, mutta silti en ollut varma itsestäni, haluanko olla julkisuuden valokeilassa. Arvostin ja arvostan edelleen hyvin yksinkertaisia asioita; kotia, rauhaisaa ympäristöä, liikuntaa jne.

Kolmas asia oli keikkalevystöinvestoinnit. Halusin pitää levysettini ajan tasalla ja ostaa kuukausittain uusimmat levyt. Investointina tämä oli kuukausittain erittäin suuri summa. Kun keikkoja ei tehnyt enää niin paljon kuin ennen, vaikutti suuret levyostot oleellisesti kannattavuuteen ja tulokseen.

Päätös lopettamisesta kypsyi ja lopulta tein sen. Kun päätöksen olin tehnyt, oli itselleni päivän selvää se, että haluan juhlistaa sitä rakkaiden keikkatuttavieni kanssa ja pitää juhlat, jonne yritän saada mukaan mahdollisimman monta tuttavaa alalta vuosien varrelta.

Piti päättää juhlien paikka ja ajankohta. Rakkaita keikkapaikkoja oli vuosien varrelta useita. En edes yrittänyt laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Vuonna 1989 kuitenkin yksi paikka erottautui puitteiltaan selkeästi edukseen ja se oli Kotkan Tähtipalatsi, jossa säännöllisesti keikkailin. Tähtipalatsi kuten aiemmin jo kuvailin, oli tehty vanhaan leffateatteriin. Paikka oli iso, sinne mahtui yli 500 ihmistä. Siellä oli loistava iso esiintymislava ja valot olivat kerrassaan hulppeat. Paikan omistaja Marko Paanasen isä oli lisäksi erittäin yhteistyökykyinen ja kun kysyin häneltä, olisiko mahdollista järjestää jäähyväiskeikkani Kotkassa, ei kahta sanaa, hän oli heti täysillä mukana ja sanoi ilman muuta. Tosin hän oli samalla myös erittäin pettynyt, että lopetan. Jäähyväiskeikka päätettiin pitää Kotkassa 14.10.1989.

Kutsuin alan tuttavia vuosien varrelta ja pyysin heitä esiintymään tai ainakin mukaan juhlimaan. Mukana olivat myös kaikki ystäväni, tuttuja eri kaupungeista, vanhat ja nykyiset esimieheni (myös päivätöistä) sekä rakkaat iäkkäät vanhempani, jotka olivat seuraamassa keikkaani ensimmäistä kertaa. Lisäksi – kiitos kotkalaisen Juha dj Juppe Luoman -pääsin edellisenä iltana puffaamaan paikallisille jäähyväiskeikkaa paikallisradioon soitellen keikkavuosieni ykköshittejä.

Illasta kehkeytyi ainutlaatuinen, tunnetta täynnä oleva spektaakkeli, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Jopa tuntemattomat alkoivat loppuillasta itkeä, en siis ollut ainut, jolta kyyneleet vierivät loppukappaleiden aikana pitkin poskia. Paikka oli aivan täynnä ja enemmänkin ja tunnelma oli sen mukainen. Kaikki tiesivät, että olin viimeistä iltaa keikalla dj:nä ja kaikki ikään kuin jakoivat suruni ja tuskani, joka jäähyväisiin kuuluu.

Kutsuvierastilaisuuden, puheiden, lahjojen ja tervehdysten jälkeen oli aika aloittaa ilta. Aloitin sen kuten niin monesti ennenkin räppäämällä sekä Kool and the Gangin Celebration –kappaleella, joka kirkasti illan teeman. Vaikka kyseessä oli jäähyväiskeikka, oli tarkoitus juhlia, muistella menneitä, pitää hauskaa ja nauttia hyvästä seurasta, hyvästä musiikista ja tanssimisesta. Illan aikana kävimme 80-lukua läpi menestyneimpiä hittejä soittaen vuosi vuodelta. Välissä oli dj-kavalkadi, jossa olivat mukana Edward, Beathoven, Vexu, Masa ja Java. Erkku veti oman shownsa ja Kinnusen Hannu ”Hanski” kävi tuomassa myös tervehdyksensä. Discotyttö YANA lauloi, tanssiduo May Day esiintyi, Tomas Ingman lauloi ja itsekin lauloin pari kappaletta. Illan päätös oli huima huipennus koko illalle. Kaikki, siis aivan kaikki ihmiset, olivat lavalla, joka pursui pöytien puolelle, ympäröiden koko dj-pömpelin. Kun soitin Thank You for the Music ja kiitin kaikkia ihmisiä yhteisistä vuosista, musiikista ja tanssista, koko sali yhtyi siihen stendarein. En koskaan aiemmin ollut nähnyt mitään vastaavaa, että dj-keikalla nousee kädet ja stendarit palavat keinuliikkein. Sali oli kuin yhtä suurta kynttilämerta. Yleensä vain live-keikoilla olit voinut nähdä jotain vastaavaa. Viimeinen kappaleeni oli Never Can Say Goodbye. Siinä vaiheessa itkin jo täyttä päätä. Kotkalaiset olivat järjestäneet minulle loppuyllätyksen. He olivat hankkineet minulle mustan korituolin, jolla minut kirjaimellisesti kannettiin ulos Tähtipalatsista 20 tulipunaisen pitkän ruusun kanssa.

Vaikka virallinen viimeinen dj-keikka JÄÄHYVÄISKEKKA oli pidetty, oli luvassa vielä loppu vuoden ajan keikkoja ja pienimuotoinen jäähyväiskiertue. Kiersin sellaisia paikkakuntia, joissa olin paljon käynyt viime vuosien aikana keikoilla ja jotka ehdottomasti halusivat minut vielä edes kerran käymään, jotta asiakkaat saivat jättää jäähyväiset. Lehdet uutisoivat näyttävästi lopettamisaikeeni ja toiveeni rauhoittumisesta ja päivätöihin keskittymisestä.

Paitsi pienimuotoisia jäähyväiskeikkoja, niin tein vielä myös radio-ohjelmaa Hyvinkään paikallisradiossa ja lisäksi minut pyydettiin mukaan juontamaan uutta viihdeohjelmaa MTV:lle nimeltä Kielletyt leikit. Meitä oli useampi juontajapari, mutta minä pääsin aloittamaan uutta viihdeohjelmaa ja se taas poiki julkisuutta enemmän kuin arvasinkaan. Ohjelma sai lööppiuutisen ja ihmiset tunnistivat minut entistä helpommin kaduilla ja missä vain liikuinkin. Ihmiset pysäyttivät ja halusivat nimmaria. Sain jopa epämääräisiä häirintäsoittoja päivätyöhöni salaisilta ihailijoilta. Entisestään vakuutuin siitä asiasta, etten halua elää näin. Haluan ihan jotain muuta – halusin perheen.

Vaikka dj-työt päättyivät, niin pienimuotoisia ja yleensä erilaisia hyväntekeväisyystapahtumia kävin juontamassa vielä pari vuotta Kotkan jäähyväiskeikan jälkeenkin. Yleensä nämä tapahtumat olivat sellaisissa paikoissa, joissa aikanaan olin paljon tehnyt keikkaa tai tapahtumaa organisoivat olivat hyviä tuttujani vuosien varrelta. Heillä kun oli edelleen yhteystietoni, enkä osannut kieltäytyä, jos kyseessä oli hyvä asia. Halusin olla mukana auttamassa.

5. LIEVEILMIÖT

Olin pääsääntöisesti yksin keikoilla, joten en tavannut juurikaan muita tiskijukkia keikoilla, korkeintaan laitekavereita, jotka rakensivat äänentoistot ja valot, jos keikka oli muualla kuin ravintoloissa tai discoissa. Yksi episodi kuitenkin muistunee mieleen Finnjetiltä, jossa olin keikoilla 80-luvun alkupuolella. Muistan näet kuinka baarin pojat olivat todella ihmeissään, kun halusin keikkajuomakseni vain Coca-Colan ja moneen kertaan kysyivät, että vain Coca-Cola … eikö mitään muuta. Ilmeisesti tapa oli silloin laivalla toisenlainen eli DJ:n juoma oli yleensä ”voimakkaampaa” tavaraa. Itselläni taas oli aina itsestään selvää – ja on edelleen – että töissä ei alkoholia.

Juonsin myös festareita ja tapasin bändejä takahuoneessa, mutta mieleeni ei ole jäänyt kännäämisiä eikä liioin huumeiden käyttöä. Toki en voi olla varma, etteikö niitä olisi ollut käytössä, mutta itse en niihin törmännyt.

Nais-DJ herätti kyllä kummastusta outoudellaan. Olin todella monissa paikoissa ensimmäinen nais-dj. Paljon tietysti vaikutti asiaan myös se nöyrä suhtautuminen toiveisiin ja toiveiden esittämiseen, jota harrastin ja kuten aiemmin kerroin, otin aina huomioon myös pariskunnan naispuolisen jäsenen vaikka mies tulikin toivomaan. Väitän, että näin monet naiset rauhoittuivat, kun näkivät etten ole tullut ”iskemään” heidän miehiään.

Väitän myös, että paljon riippui itsestä, millaisen kuvan muille antaa. Ystävällinen, mutta asiallinen suhtautuminen ilman flirttailua auttavat paljon. Ehdotuksilta tai häiritsijöiltä sain yleensä olla täysin rauhassa. Mielestäni työtä ja yksityiselämää ei kannata sekoittaa. Osittain tähän aikanaan vaikutti silloinen käsitys, että jos nainen lähtee yhdenkin matkaan, leimataan hänet heti huoraksi ja tuollainen leima olisi mielestäni vain pahentanut tilannetta, jossa muutenkin joutui eräällä tavalla taistelemaan tiensä arvostetuksi, pidetyksi alan ammattilaiseksi. Joku voi sanoa tuota vanhoilliseksi ajatteluksi, mutta itselleni se sopi ja oli mielestäni ainut oikea tapa tehdä tätä työtä. Halusin näet kehittyä hyväksi dj:ksi.

Jossain vaiheessa alkoi kehittyä alalla myös toisenlainen nais-dj tuote. Piti olla kaunis, nätti ja vaatetus houkuttelevaa ja se riitti levyjen soittamiseen tai pitäisikö sanoa levyjen kääntämiseen. Usein saatettiin jopa soittaa levyjä selkä yleisöön päin. Tämän tyyppiselle tiskijukkatoiminnalle oli myös kysyntää, mutta tämän tyyppinen nais-dj-työ ei omalta osaltaan auttanut sellaisen mielikuvan rakentamiseen, että myös nainen voi olla ammatti-dj, joka osaa työnsä monipuolisesti. Vaikka tämän tyyppinen työ ei ollut minun tapani tehdä keikkoja, en kokenut tätäkään mitenkään negatiivisesti, sillä mielestäni meitä kaikkia ja eri tapoja tarvitaan. Sain tästä vain haastetta jälleen lisää näyttää ja kehittyä entistä paremmaksi.

6. OSALLISTUITKO DJ-YHTEISTOIMINTAAN?

Osallistuin aktiivisesti kaikkiin Discopress Oy:n järjestämiin valtakunnallisiin DJ-tapahtumiin sekä työnantajani Kaiffarin Teamin tiskijukkien erilaisiin säännöllisiin yhteispalavereihin, jossa käsiteltiin myös alan ajankohtaisia asioita

Ensimmäiset muistikuvani valtakunnallisista Discopressin DJ-tapahtumista sekä tapaamisestani Pena ja Aija Teräväisen kanssa ajoittuvat 80-luvun alkupuolelle, kun olin ensimmäisessä DJ-tapaamisessa Tampereella ainoana naispuolisena tiskijukkana. Erotuin joukosta sukupuoleni johdosta kyllä, mutta en kuitenkaan tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, sillä olin jo siihen mennessä tehnyt useamman vuoden töitä ”miesyhteisössä” ja olin tottunut siihen ettei naisia juurikaan tällä alalla ollut. Lisäksi tilanteeseen vaikutti se, että Discopressin rakentamaan yhteisöön oli helppo tulla mukaan. Ihmetystä kenties herätin ja epäilijöitä osaamisestani riitti vaikka muille jakaa, sillä siihen aikaan monen mielestä vain mies saattoi olla ”kunnon-dj”.

Penan ja Aijan rakentama verkosto ja yhteisö oli lajissaan ainoa ja ainutlaatuinen. Ilman Discopress Oy:tä olisimme olleet täysin vapaata riistaa ja ajopuita ajelehtimassa ilman minkäänlaista järjestäytymistä, verkostoa tai alan kehitystä eteenpäin vievää priimusmoottoria. Lisäksi Penan ja Aijan mestarilliset media- ja viestintätaidot ovat vaikuttaneet koko alan arvostuksen nousuun ja siihen että aikanaan ylipäätänsä noteerattiin, että myös tiskijukkatyö on työtä siinä kuin moni muukin. Tämän päivän hedelmää korjataan pitkälti Discopressin eli Penan ja Aijan pyyteettömän työn, joka todellakaan ei aina ole taloudellisesti varmastikaan ollut palkitsevaa samassa suhteessa panoksen kanssa eli aikaan, vaivaan ja omistautumiseen verrattuna. Pena ja Aija ovat tehneet tätä työtä rakkaudesta ja oman innostuksensa voimaannuttamina.

Iso merkitys alan ja ammattitaidon kehittymiselle Suomessa oli 80-luvulla vuosittaiset Discopressin organisoimat DJ-kokoontumiset, joiden yhteydessä järjestettiin DJ-kilpailuja. Erityisesti itselleni iso merkitys oli tietenkin Joensuun DJ-tapahtuma marraskuussa 1986, jolloin osallistuin SM-kilpailuihin ja kaikkien yllätykseksi tuomaristo uskaltautui valitsemaan minut – naispuolisen DJ:n – voittajaksi. Olen jälkikäteen kuullut, että myös tässä Pena Teräväisellä oli iso rooli. Hän näet oli puhunut tuomaristolle jotakuinkin seuraavasti: ”Maailma tarvitsee esikuvia. Mata Hari on sellainen. Hänen voitostaan saattaa alkaa diskokulttuurin uusi aika. Valitaan rakastettavien DJ-renttujen sijaan voittajaksi varmaotteinen moniosaaja, jonka tähtäin on korkealla. Hänestä on esikuvaksi myös tuleville DJ-sukupolville.” Penan ja Aijan loistavien mediataitojen ansiosta oli Joensuuhun paikan päälle saatu YLE TV2:n Rokkiviikko-ohjelma tekemään juttua DJ-kilpailuista. Siihen aikaan ei todellakaan DJ-ammattikunnasta puhuttu valtakunnan TV-kanavilla. Arvata saattaa kuinka valtava mediakiinnostus tällä aikaansaatiin – vielä kun voittaja oli naispuolinen harvinaisuus tällä alalla. Kenties tämänkin Pena ja Aija olivat miettineet jo etukäteen.

Osallistuin myös kansainväliseen ”The International DJ Convention” -DJ-tapahtumaan Lontoossa v. 1987 ja sain tavata henkilökohtaisesti Tony Princen – Radio Luxembourgin aikakaudelta ihailemani esikuvan, joka toimi DMC:n puheenjohtajana ja tapahtuman järjestäjänä.

Hyväntekeväisyyskeikat olivat osa DJ-työvuosiani ja osallistuin niihin aina erittäin mielelläni. Yksi hyväntekeväisyyskeikka on eritoten jäänyt mieleen, koska se ajoittui minulle erityiseen päivään 1.11.1985, jolloin valmistuin Helsingin kauppakorkeakoulusta. Todistusta juhlistettiin perheen kanssa lounaalla Helsingissä. Enempää aikaa ei ollut, sillä piti lähteä Etiopia Discoon Laitilaan töihin. Vakka-Suomen Dj:t järjestivät hyväntekeväisyysdiscon. Esiintyjinä Black Manu, Jasu, Liivai, JiRi, Jesse, Manfred, Lasse Jr, Heme, Jouni ja minä Mata Hari. Keräsimme rahaa Etiopiaan ja siellä lasten koulutukseen. Tuotto oli 5770 mk. Kauppakorkean valmistujaispapereita juhlistin siis hyvän asian merkeissä kolleegoitteni parissa. Kauppatieteiden maisterin arvon sain sitten tosin juhlavassa promootiossa keväällä 1986.

Hyväntekeväisyyskeikat jatkuivat myös aktiivikeikkavuosien jälkeenkin ja toimin useissa tapahtumissa juontajana.

7. MUSIIKIN HANKINTA?

Kaiffarilla työskentely tarkoitti myös oman levysetin hankintaa. Onnekseni eräs Kaiffarin soittaja oli lopettamassa keikat samaan aikaan, kun minä aloittelin, joten sain hankittua häneltä erinomaisen levysetin alkuun ja sen jälkeen aloin hankkia levyjä systemaattisesti. Ostin uusimmat viikoittain ja löytöjä tein aina silloin tällöin vanhemmista aarteista mistä milloinkin. Olin vakioasiakas Helsingin linja-autoaseman vieressä olevassa Discus-levykaupassa, jossa hyvää palvelua sai mm. Keniltä. Kun sitten Keravalle tuli Levyikkuna (Kiviniemen Olli) siirryin heidän asiakkaaksi ja jonkin verran hankin levyjä myös suoraan ulkomailta tai yrityksiltä, jotka toivat levyjä suoraan ulkomailta Suomeen sekä lomareissuilta.

Ajan tasalla uutuuksista minut piti melkeinpä parhaiten levykaupat, joista levyt ostin, sekä tietysti valveutuneet asiakkaat, jotka uutuuksia keikoilla toivoivat. Olin jossain vaiheessa 80-luvun loppupuolella myös Discopressin promopalvelujen parissa, mutta suurimmat hitit ja asiakkaiden toivelevyt olivat kyllä omahankintoja, ostoja ja välillä aikamoisia metsästyksiäkin.

8. MITÄ DJ-URA ON MERKINNYT SINULLE?

Työ tehdään usein yksin ja siitä syystä kenties luontainen yhteisöllisyys alalta puuttuu. Alalle ei myöskään ole koulutusta ja omaa tutkintoa, joka pätevöittäisi alalle. Alan toimijat ovat enemmän taiteilijoita ja usein tärkeimpänä pidetään omaa menestystä. On pitkälti itsestä kiinni, millä asenteella haluaa työtä tehdä, kuinka merkitykselliseksi työn kokee ja miten itseään kouluttaa ja kehittää. Mahdollisuuksia ja eri tapoja on useita ja viime kädessä asiakkaiden – tarkoitan laskun/palkkion maksajaa – tyytyväisyys ratkaisee, kuinka hyvin Sinulla on töitä.

Itse aikanaan valitsin tietyn tavan, jota olen tässä kirjoituksessa edellä kuvannut. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole ainut oikea tapa tehdä alalla työtä, mutta minulle se oli ainut mahdollinen tapa ja koin työni merkitykselliseksi, kun sain nähdä ihmisten viihtyvän, nauravan, hymyilevän, ja olevan onnellisia.

Ymmärrän hyvin myös elämän realiteetit ja sen, että valintojakin joutunee meistä jokainen elämässään tekemään. Valintoja tehdessä pitäisi pystyä miettimään myös pidemmälle eli elämää eteenpäin, mitä mikäkin valinta mahdollisesti tarkoittaa kuitenkin niin, että on myös uskallusta tarttua mahdollisuuksiin, joita eteen tarjoutuu. Valitsipa sitten minkä tahansa tien, pitää yrittää parhaansa ja tehdä töitä tosissaan ja nöyrästi jatkuvasti itseään kehittäen enemmän toisille antaen kuin itse itselleen vaatien tulipa eteen mitä tahansa – ja mikä tärkeintä: omien valintojensa kanssa pitää pystyä elämään. Ei pidä harmitella tai kaipailla jotain muuta, sillä vain näin voi nauttia elämästä sen joka hetkestä siten kuin tulisi vaikeuksista ja haasteista huolimatta. Ihmiselo kun loppujen lopuksi on varsin lyhyt.

A. Onko DJ-työ antanut valmiuksia muuhun (työ)elämään?

Juontotehtävistä ja esiintymiskokemuksesta on ollut valtaisasti hyötyä myös työelämässä ja voin sanoa, että esiintymiskokemus on auttanut työmaailmassa erittäin paljon. Haastattelutilanteissa on pystynyt esittämään asiat selkeästi ja vakuuttavasti. Lisäksi kaikki esitykset ovat olleet paljon helpompia. On voinut keskittyä asiaan ja sisältöön paljon paremmin, kun itse esiintyminen on ollut tuttua.

Mutta ei tässä kaikki, sillä keikkavuodet merkitsivät minulle paljon enemmän.

Vielä pitkään useita vuosia keikkojen lopettamisen jälkeenkin, sain työtapaamistilanteissa uuden ihmisen kanssa tavatessani kuulla, että olemmeko tavanneet, olet niin tutun näköinen. Yleensä vastasin, että olemme varmaan tavanneet jossain seminaarissa tai messuilla, vaikka tiesin, että todennäköisin tapaamistapa oli Mata Hari -keikkojen yhteydessä. Mata Hari oli jäänyt mielessäni eläkkeelle ja jäljellä oli enää vain nk. siviiliminä ja oma syntymänimeni. Naimisiinmenon myötä myös sukunimeni vaihtui, joten se helpotti entisestään ”piiloutumista”.

Vaikka Mata Hari olikin jo jäänyt eläkkeelle, ei tietyt tuntemukset koskaan häviä mielestäni. Totuus näet on, että lavalla yleisön edessä alan elää. En voi kiistää tätä vieläkään. Tunne, jonka yleisön edessä sain, kun sain heidät iloiseksi, hymyilemään ja viihtymään, oli sanoin kuvaamattoman ainutlaatuista. Tuli vahva tunne ja tyydytystä siitä, että oli saanut iloa toisille ihmisille. Oli saanut jotain konkreettista aikaan oman tekemisen kautta.

Kaipaan tuota tunnetta ja aikaa, mutta samalla tiedän, että elämässä pitää tehdä valintoja ja lopettamispäätös oli niistä yksi. Valinnan jälkeen, pitää vain mennä eteenpäin ja miettiä sitä hetkeä, jossa juuri sillä hetkellä elää. Menneitä voi toki muistella ja edelleen noista ajoista tulee hymy kasvoilleni, kuten nytkin, kun kirjoitan tätä kertomustani.

Olen nöyrän kiitollinen näistä vuosista, jotka Mata Harina sain työskennellä. Kiitos kuuluu kaikille niille, jotka vaikuttivat työhöni dj:nä ja juontajana, jotka auttoivat minua eteenpäin tarttumaan uusiin haasteisiin, mahdollisuuksiin sekä ennen kaikkea kiitos kuuluu niille loistaville asiakkaille, joille sain esiintyä.

En päivääkään vaihtaisi pois!

KAIKKIEN AIKOJEN TOP 10 -HITIT

Soitin aina sitä musiikkia, joka asiakkaisiin tuntui eri paikkakunnilla ja erilaisissa paikoissa parhaiten kolahtavan ja toimivan. En koskaan soittanut omaa mielimusiikkiani, koska koin, että olen asiakkaiden palvelija ja tärkeintä on, että asiakkaat viihtyvät ja ravintola/disco menestyy. Tästä syystä en tässäkään listaa omia Top 10 -hittejä vaan sen sijaan listaan jokaiselta keikkavuodeltani vuoden kovimman ja takuuvarmimman tanssilattian täyttäjän ja näin soitetuimman kappaleen, joka samalla oli asiakkaiden eniten toivotuin. Tosin he eivät yleensä ehtineet toivoa, sillä sijoitin alkuiltaan jo yhden varmimman lattian täyttäjän, jotta ilta saatiin heti aloituksesta hyvin käyntiin.

Pidin aikanaan omaa listaa näistä ja siksi pystyn tämän helposti vuosittain määrittelemään vaikkakin kävin tosiaan hyvin erilaisissa paikoissa soittamassa eri puolilla Suomea. Täydelliset Top 10 -listat per vuosi löytyvät DJ Mata Hari -kirjasta, jonka pojilleni v. 2010 kirjoitin.

1980 Ottawan D.I.S.C.O

1981 Kool and the Gang – Celebration

1982 Michael Jackson – Billy Jean

1983 Righeira – Vamos a la playa

1984 Mel Brooks – To be or not to be

1985 Billy Ocean – Loverboy

1986 James Brown – Living in America

1987 Robbie Newil – C´est la vie

1988 Sabrina – Boys

1989 Inner City – Good life