DJ Hall of Fame / DJ Vesku, Vesa Talonen

DJ Vesku,Vesku The DJ (s. 1958 Tampere)

Yo-merkonomi ja elektroniikka-asentaja, tuotepäällikkönä valokaapelointi- ja datakeskustuotteissa.

MITEN SINUSTA TULI DJ?

Tavallinen perhe, radio oli usein auki, ja levyjäkin soitettiin. 1950-luvulla isäni soitteli sen ajan levytansseissa, joten voi ehkä sanoa, että olen DJ toisessa polvessa…

Kotona oli käytössä jo 60-luvun lopulla ajanmukaiset hifikamat, levysoitin ja neliraitakelanauhuri. Kaiutinkaapelit eivät tosin olleet täydenkuun aikaan louhittua happivapaata kuparia, mutta laitteet olivat tarpeeksi hyvät vaativan musiikkiharrastajankin mielestä. Ja monikanavainen äänentoisto tuli 70-luvulla.

Koulubändeissä ”harjoittelin” mm. bassonsoittoa. Kitaraakin kokeilin, ja aikomus oli tietysti täydellinen instrumentin hallinta, mutta en ilmeisesti koskaan löytänyt sitä oikeaa tienristeystä joten se kuuluisa diili jäi tekemättä… Aikomus on kuitenkin edelleen. Kotona oli myös piano, ja sitäkin tuli sormeiltua. Karaokejuontokeikoilla 90-luvulla löysin (uudelleen) lauluääneni.

Ihan ensimmäinen omilla rahoilla ostettu levy oli Santanan Caravanserai vuodelta -72. Seuraava oli juuri julkaistu Led Zeppelin Houses Of The Holy, eli heti nuoresta laaja musiikkimaku… Caravanserai kuulostaa edelleen usein kritisoidusta taiteellisuudestaan huolimatta -tai sitten juuri sen takia – edelleen tuoreelta, toisin kuin tuo Zeppeliinin viides. Rockmielisyydestä huolimatta discomusiikki ja muukin musiikki tuli tutuksi, kun musiikkiharrastus syveni. MusiikkiFazerista sai tilattua myös jazzlevyjä, aloitin jazzharrastuksen Miles Davisin Kind Of Bluella. Ensimmäinen diskolevyni oli varmaankin Shirley & Co:n Shame Shame Shame. Phillysoul kolahti jossain kohtaa, MFSB ja moni muukin PIR-levymerkin artisti ja bändi yhdisteli hienosti big band jazzia ja discomusiikkia.

Limudiskoissa ei juuri tullut käytyä, koska olin teini-iässä iässä niin kova rokki- blues- ja jazzjäbä, ettei sen aikaista discomusaa voinut kuunnella, saati näyttäytyä paikoissa joissa sitä soitetaan. Legendaarisella I-klubilla, jossa mm. Eppu Normaali ja hiukan myöhemmin Popeda vetivät ensimmäisiä keikkojaan (olin paikalla), soitettiin kyllä normi-iltoina kaikenlaista rokista purkkapoppiin. Hetken aikaa Tampereella pyöri myös Gorilla pub, jossa myös sekalaista musiikkia. Gorillassa järjestettiin myös bändien SM-kisat, ja muutenkin livekeikkoja, ja jameja, itsekin soitin siellä jossain kokoonpanossa. Ja YO-talolla tuli hypättyä, sielläkin vaihtelivat esiintyjät monipuolisesti, joku soulbändikin siellä pyörähti.

Miten kiinnostuit DJ-työstä, mistä kipinä? Halusitko ”yön kingiksi”, tyttöjen suosikiksi, soittamaan parempaa musaa kuin muut jne.

No joo, kyllä sitä oli vähän besserwisser -asenne, kun hommia aloitteli. Mutta äkkiä sitä idealismi karisi, viimeistään kun huomasi, että kukaan ei tuntunut kyllästyvän ”Linda, Linda” ym. rallatuksiin… Tapio Korjus mainitulla YO-talolla piti 70 -luvulla omaa linjaansa, ja Jaco Pastorius, Lou Reed ym. kelpasivat kyllä siellä tanssittaviksi, mutta eivät sitten missään muualla. Joskus vuosia myöhemmin, kun itse olin keikalla samaisella YO-talolla ajat olivat selvästi muuttuneet, ja paikan ”henki” ja toivebiisit samoin.

Ihan ensimmäinen ”keikkani” oli jossain koulubileissä, kun soittajaksi nimetty henkilö alkoi olla liian juovuksissa. Palkkaa ei tästä kuitenkaan maksettu, en kyllä pyytänytkään, mutta samalla huomasin piilevät kykyni, joita aloin kehitellä aina tilaisuuden tullen.

Kun sitten vuonna -77 lehti-ilmoituksella haettiin tiskijukkaa Näsinneulan diskoon, niin tiesin tilaisuuteni tulleen. Olin haastateltavana, mutta ennen kuin ehdin koesoittoon asti, ohjelmaa hoitamaan valittiinkin ohjelmatoimisto, suoraan palkatun oman DJ:n sijaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen olin sitten kuitenkin kohta ko. toimiston leivissä, soittopaikkana samainen Näsinneula. Siellä ehdin olla mukana useamman liikeidean toteutuksessa, viimeisimpänä pyöritin rullaluisteludiskoa nykyisen gourmet-ravintolan tiloissa. Boney M:n kakkos-LP, Baccaran kaksi ekaa sinkkua soi, Michael Zager Bandin Let’s All Chant ja Santa Esmeraldan versio Animalsien ”Don’t Let Me Be Misuderstood” -biisistä olivat kovaa kamaa talvella 77 -78

Saitko palkkaa tai jotain muuta hyvää jo ekoilta keikoilta?

Rahasta on alusta asti ollut kysymys, tosin joskus liksa tuntui pieneltä vaivannäköön nähden, jos matka keikkapaikalle kesti pari kolme tuntia, sitten roudaus ja keikka ja toiset kolme tuntia takaisin. Toisinaan oli pitkämatkalaiselle hotellihuonekin varattu, mutta silti tuli usein lähdettyä keikan jälkeen ajelemaan kotiin, koska seuraavana (ilta)päivänä oli kuitenkin mukavampi herätä kotona.

Varsinaisesti en ole vieläkään lopettanut, mutta siitä kun viimeksi soitin ravintolassa kaikille avoimessa yleisötilaisuudessa on jo vuosia, nykyisin lähden keikoille vain yksityistilaisuuksiin.

Jos listataan paikat joissa tuli oltua vähintään vuosi putkeen niin Kultainen Ilves, Näsinneula, Kustaa III, Myssy, Tunneli, Cat’s, Black Emmanuel,ja Cupola. Noista etenkin Myssy oli pitkäaikainen lempilapsi, jossa ideoin monenlaisia teemailtoja, mukaan lukien kaiketi Suomen ensimmäiset ravintolassa sisällä järjestetyt beach partyt. Tarjoilijat puettiin rantavahdeiksi, ja pieni uima-allaskin oli. Seuraavana kesänä rantabileitä oli sitten jo muissakin paikoissa. Vakipaikkojen lisäksi oli lyhyempiä putkia, on/off sopimuksia ja yksittäisiä keikkapaikkoja ympäri Suomea.

Vanhoista ajopäiväkirjoista joskus laskin että parhaimmillaan soittoiltoja, juontoja ja karaokeiltoja ym. kertyi vuodessa lähes 260. Eli viisipäiväisiä viikkoja vuoden ympäri. Toki lomiakin ehti pitää, keikkojen määrää kasvatti mm. iltakeikkojen lisäksi samana päivänä tehdyt juontokeikat ja (musiikki)tuote-esittelyt. Työnantajia olivat mm. Musanova, Viihdekanava, Tampereen Orkesteripalvelu, Ohjelmamiehet (ja -naiset), lisäksi omien yritysten kautta suoria sopimuksia. Omien yritysten kautta tuli tehtyä diskokeikkojen lisäksi juontohommia, järjestettyä karaokeiltoja, muotinäytöksiä, mainoskuvausta ja mainoselokuvia, muiden tiskijukkien sekä artistien ja tanssityttöjen välitystä, ja kaikenlaista viestintää.

Hyvin pystyi viettämään ajankohtaan nähden normaalia nuoren aikuisen elämää, ja jotain jäi säästöönkin.

Keikkojen kalusto, tekniikka?

Aluksi soitin mitä sattui keikkapaikassa olemaan, tarvittaessa sitten mukana kulki Citronicin violetti ”keikkamatkalaukku”, jossa erittäin tärinäherkät Garrardin levysoittimet (kaikki aikalaiset muistavat ne…)

Pikkuhiljaa keikkapaikkojen kalusto alkoi olla parempaa, ja varsinkin kun Technicseistä tuli vakiokamaa paikassa kuin paikassa, omia kamoja ei enää tarvinnut kantaa mukana. Riitti kun toi omat levyt, mikin ja kuulokkeet. Ja omat äänirasiat olivat myös välttämättömät, keikkapaikan neulojen kunnosta kun ei aina tiennyt, ja scratsitkään ei kaikilla rasioilla onnistuneet kunnolla.

Keikkojen välillä tuli nukuttua päivisin usein iltapäivään asti, ja tietysti välillä bailattuakin. Muutaman vuoden ajan se oli kivaa, mutta kymmenisen vuotta soittohommia tehtyäni aloin ajatella, että loppuelämäksi voisi ehkä katsella jotain muutakin, ja aloitin päivätyöt elektroniikan myynnin parissa. Siitä sitten 90-luvun alussa erikoistuin PC-laitteisiin, ja myöhemmin tietoliikenteeseen laajemmin.

Harvemmin tarvittua omaa PA:ta ja valosysteemejä olen edelleen pitänyt kunnossa ja päivittänyt silloin tällöin.

Oletko tehnyt radiotöitä?

Kun Radio 100,9 eli Radio Sataplus aloitti Tampereella, pyöritin alusta lähtien suosittua (jonkun tutkimuksen perusteella aseman suosituinta) nimikko-ohjelmaani Veskun Levottomat Jalat. Jossain vaiheessa ohjelmaa oltiin ilmeisesti kustannussyistä lopettamassa, mutta kuulijapalautetta, joka siihen aikaan oli kirjeitä, postikortteja ja puhelinsoittoja, tuli sen verran paljon, että ohjelma aloitettiin uudestaan. ”Juuri kun luulit, että on taas turvallista kuunnella 100,9:ää…” jingle tuli tutuksi. Mutta kun sitten aseman toimintaa uudelleen organisoitiin ja -profiloitiin, ja itsellenikin tuli muita kiireitä, niin Levottomat jalat loppui vuonna -92. Vaikka sen jälkeen ”virityksiä” oli parin muun paikallisradioaseman kanssa, uutta comebackia radioaalloille en sitten enää tehnyt.

Millainen DJ olet (ollut)?

Aluksi olin pelkästään spiikkeri, koska 70-luvulla oli tiskijukilla vain kaksi vaihtoehtoa: Joko puhut levyjen välissä, tai et puhu. Näitä jälkimmäisiä kutsuttiin sitten neutraalisti levynkääntäjiksi, ei oikeiksi tiskijukiksi, ja tietysti meidän spiikkaavien tiskijukkien piireissä keksittiin levynkääntäjistä halventavampiakin nimityksiä.

Showmiestäkin itsestäni löysin, ja kaikenlaista siihen liittyvää rekvisiittaa oli mukana keikoilla. Hauskaakin oli siis välillä, mutta valitettavasti kaikki ravintolapäälliköt eivät ymmärtäneet huumoria tai suurta taidetta ja ilmakitarasoolot baaritiskillä ym. olivat joidenkin mielestä liikaa. Tosikot.

Vuonna 1980 Billboard -lehti järjesti Tukholmassa Discoforum -tapahtuman. Suomalaisia tiskijukkia oli paikalla kaksi, allekirjoittanut ja Honkosen Topi (DJ Topi). Ainakin minulla oli haavi auki, kun kuuntelimme paikallisen staran miksaavan livenä kahta Born To Be Alive -maksia puolituntiseksi remix-versioksi. Tuon jälkeen mikään ei ollut kohdallani ennallaan, aloin harjoitella miksausta ja kun pääsin Technicseihin käsiksi, niin kehittelin omanlaiseni sekatyylin, spiikkejä ja pitkiä miksausputkia.

Tähän liittyi sekin, että kun hitaita biisejä soitettiin 80-luvun alussa vielä yleisesti pitkin iltaa, ja aina viimeiseksi, niin tämän ”tradition” rikoin jo tuolloin hyvissä ajoin. Illan viimeiset – ja joskus ainoat – hitaat soitin aina tuntia ennen valomerkkiä, ja sen jälkeen jatkettiin täysillä loppuun asti. Saman systeemin ottivat sittemmin monet muutkin käyttöön, ja nykyisinhän suuressa osassa paikkoja hitaita ei soiteta koskaan.

Edellä mainitusta Discoforum -tapahtumasta vielä sen verran, että kun tanssilattialla esittelin omaa showmeininkiäni, niin sattumalta tilaisuudessa oli silloin paikalla myös Ruotsin televisio, ja niinpä sitten illalla SVT:n uutislähetyksen loppukevennyksenä oli meikäläisen moovit.

Hienoimmat keikkakokemukset?

Aluksi oli sekä hyviä ja huonoja keikkoja. Hyviltä keikat tuntuivat silloin, kun kaikki paikallaolijat tanssivat. Huonoilta ne tuntuivat, jos tuli mokailtua spiikeissä tai levynvaihdoissa, riippumatta siitä oliko yleisöllä hauskaa tai tanssivatko kaikki vai eivät. Kun sitten kokemuksen myötä keikat alkoivat sujua, niin yleisö oli aina parasta, ja paras palaute aplodit tai encore-taputukset illan päätteeksi.

Lahjontaan en koskaan taipunut, vaikka isojakin seteleitä vilauteltiin, koska silloin olisi yleensä pitänyt soittaa jotain täysin iltaan sopimatonta musiikkia. Joku saattoi sitten yrittää lahjoa hovimestaria painostamaan minua, mutta sekään ei auttanut… Ja tietenkin aina löytyi niitä, jotka lahjontayritysten epäonnistuttua lupasivat hankkia minulle potkut koska ”en ole kunnollinen yleisöpalvelija”.

Ulkomusiikillista tunnustustakin tuli silloin tällöin, kun kaupoissa sai alennusta pyytämättä, tai kahviloissa ja bensa-asemilla ilmaiset kahvit, jos työvuorossa sattui olemaan joku discoissa kävijä.

Eipä juuri tullut iltoja etukäteen suunniteltua. Tarpeeksi biisejä mukaan, ja siitä se sitten aina lähti. Suunnittelemalla olisi voinut kyllä vähentää mukana kulkevien levyjen määrän yhteen neljäsosaan, mutta nuorena oli vahva selkä. Yksityistilaisuuksia ja teemailtoja ym. tapahtumia varten oli toki tarpeen suunnitella hiukan, illan teeman mukaisesti, ja joskus joutui jopa täydentämään levystöä pelkästään jotain määrättyä teemaa tukemaan. Nykyisin ei enää onneksi tarvitse, kaikkea löytyy jo omasta takaa.

Sähläyksiä, anekdootteja, hyviä kuittauksia?

Kaikenlaista kolmio/neliö/joukkodraamaa ja (kissa)tappelua on joutunut todistamaan. Joskus kehonrakennusta harrastava portsari otti pataan puolet pienemmältä naiselta niin, että molemmilla oli lopuksi vaatteet riekaleina ja naamat verillä. Tanssilattialla tai ”moshpitissä” töniminen saattoi joskus eskaloitua niin, että kohta kaikki muksivat kaikkia, villin lännen elokuvista tuttuun joukkotappelutyyliin. Siinä kaatui sitten lasit ja pöydät, ja poliisitkin piti soittaa paikalle.

Huonokuntoisia vierailevia live-artisteja on nähty ja silloin tällöin auteltu istumaan (tai nousemaan ylös.)

Jonkinlaiseksi tunnustukseksi tai ”respektiksi” itseäni kohtaan kai pitää laskea myös se, että kun erääseen keikkapaikkaan oli murtauduttu, ja vaikka varkaiden mukaan lähti äänentoistolaitteita ja musiikkia, niin ne levylaukut joissa oli minun nimeni olivat säilyneet koskemattomina. (Tai sitten minun musiikkini oli varkaiden mielestä niin huonoa ettei viitsitty viedä…)

Keikkamatkoihin liittyy useitakin ikävämpiä kokemuksia, yöllä ajellessa joutui toisinaan todistamaan hirvikolareita ja pahoja ulosajoja, ja pari kertaa ensimmäisenä paikalle tulleena myös hälyttämään ambulanssia ja antamaan ensiapua.

Kerrankin marraskuun pimeillä kolmen maissa vanhaa kolmostietä aamuyöllä räntäsateessa ajaessani huomasin tienvarren puskissa kaksi himmeää punaista valoa. Jatkoin matkaa, mutta jokin jäi näyssä vaivaamaan. Parinsadan metrin päässä käänsin auton ja kun niiden valojen kohdalla avasin ikkunan nähdäkseni paremmin, tuntui kuuluvan jotain ääntäkin. Sammutin moottorin, ja nyt kuulin heikkoja avunhuutoja. Metsään suistuneessa ja pahasti lytyssä olleessa autossa oli jumissa kolme henkilöä, joista yksi oli jo ehtinyt menehtyä. Auto oli ollut siellä jo pari tuntia, ja vaikka ohiajaneitakin varmaan myöhäisestä ajankohdasta huolimatta oli ollut useita, niin kukaan ei muu ei ollut huomannut tai ainakaan pysähtynyt. Itselläni ei vielä siihen aikaan 80-luvulla ollut matkapuhelinta, mutta onneksi sain pysäytettyä rekka-auton, jonka kuski sitten soitti apua paikalle. Huomionarvoista on, että ennen tuon mainitun rekan pysähtymistä ohi ajoi useita muitakin autoja, mutta näistä ei kukaan pysähtynyt, vaikka kuinka taskulampulla viittoilin.

Eräs toinen tapaus kertoo paljon puhutusta juopon tuurista. Jälleen ajelin kaikessa rauhassa keikalta kotiin pimeällä tiellä, kun kirjaimellisesti puun takaa juoksee mies täyttä laukkaa. Varmaan omasta mielestään viistosti tien yli, mutta minun kannaltani katsottuna suoraan kohti.

Paniikkijarrutuksestani huolimatta mies osuu ensin autoni nokkaan, josta kierähtää nokkapellin yli päin karkaistua tuulilasia, joka räjähtää tuhannen päreiksi, ja mies päätyy matkustamon puolelle ratin yli niin että hänen päänsä on sylissäni. Kun auto sitten äkkiä pysähtyy, niin samainen mies lentää yhtä vauhdikkaasti ulos autosta, kierii tiellä ja jää makaamaan kymmenen metrin päähän auton valoihin. Ensimmäisenä tuli mieleen, ja sanoinkin vieressäni istuvalle naiselle, että ”tuo taisi kuolla.” Tällä kertaa paikalle kertyi nopeasti väkeä ja ambulanssi heti kohta. Poliisikin tuli kyselemään ja puhalluttamaan. Ihmettelivät veristä naamaani, jossa oli runsaasti pieniä haavoja ja tuulilasin sirpaleita. Mutta sitten se juopon tuuri: Vaikka Audi on tunnetusti turvallinen auto matkustajille, se on näköjään sitä myös humalaisille jalankulkijoille. Autooni pikavisiitin tehnyt mies selvisi törmäyksestä ja ilmalennostaan pelkillä ruhjeilla ja mustelmilla, ja kotiutui sairaalasta seuraavana päivänä! Alkoholia oli veressä ollut kolme promillea, hän ei muistanut mistä oli tulossa tai mihin oli ollut menossa, eikä muutenkaan mitään tapahtuneesta. Muistamattomuus ei kuitenkaan ole lieventävä asianhaaraa, joten hän sai sakot liikenteen vaarantamisesta ja velvoitettiin korvaamaan nokkapellin korjaus, vuotamaan alkanut jäähdytin ja uusi tuulilasi.

LIEVEILMIÖT

Toisinaan tuli tarjoilija kertomaan että ”sulle on valomerkin jälkeen viskipaukku baarissa”, ehkä kiitoksena syntymäpäivän, hääpäivän tms. huomioimisesta, tai muuten vaan hyvästä fiiliksestä. Huumeista puhuttaessa tiskijukkiin pätee sama kuin rockmuusikoihin: ”Rakkaat nuoret, älkää ostako huumeita. Ruvetkaa rock-tähdiksi, niin saatte niitä ilmaiseksi.” Sama koskee seksiä. Aina ei seksiä tietenkään ehdoteltu suoraan, vaan joskus tarjoukset oli verhottu hienostuneemmilla kiertoilmauksilla kuten ”Mä haluun olla sun huoras”…

Olivatko DJ:t aina selvin päin keikoilla, vrt. bändit?

Tiesin pari tyyppiä, jotka ennen keikkaa pyörähtivät naapuribaarissa, mutta siinä se olikin, tiskijukat olivat kyllä tietääkseni useimmiten selvin päin. Ravintolabändeillä asiat olivat sitten usein aivan toisin, vielä ainakin 80-luvulla joissain bändien keikkasopimuksissa mainittiin erikseen että keikkapalkkiota voidaan pienentää tai jättää se kokonaan maksamatta jos alkoholin käyttöä esiintyy. DJ-puolella en tällaisia sopimuksia nähnyt.

Millainen paikoissa suhtauduttiin huumeporukoihin?

Eihän sitä voi tietää varmaksi mitkä ovat noita ”huumeporukoita”, vaikka joskus pelkkä pitkä tukka tuntui olevan todiste niihin kuulumisesta. Pikkupaikkakunnilla seudun ainoassa diskossa ”pitkätukat” istuivat ehkä eri puolella salia kuin ”diskohileet”, mutta kuitenkin sulassa sovussa. Suuremmissa kaupungeissa paikat tietysti eriytyivät, kaikenlaista väkeä riitti kaikenlaisiin paikkoihin, mutta mitään varsinaisia ”huumeluolia” ei kyllä ennen ollut. Toisin kuin nykyisin, kun ravintoloissa yleistyneet VIP-tilat tuntuvat ainakin lehtitietojen mukaan olevan erilaisten jauhojengien suosiossa.

Iskettiinkö DJ jatkoille, kuskiksi tai yöseuraksi?

Tämä on varmaan yleisin tiskijukille esitetty kysymys. Jostain syystä ihmisiä kiinnostaa saako

”niissä hommissa” paljon/helposti naisia. Muut DJ-työhön liittyvät asiat eivät yleensä kiinnosta ketään, paitsi joskus toisia tiskijukkia.

Ainahan taiteilijoille, esiintyville, kirjoittaville tai tauluja maalaaville on ollut tarjontaa. Elviksenkin sanottiin saaneen persettä enemmän kuin WC-istuin. Mutta koska herrasmiehet eivät näistä asioista huutele, niin totean tässä ainoastaan, että tiskijukan hommissa tutustuu myös moniin mukaviin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Terveisiä vaan kaikille!

DJ-YHTEISTOIMINTA

Heti urani alussa olin kuullut Suomen tiskijukat ry:stä, ja kirjoitin yhdistystä pyörittävälle Tapani Ripatille haluavani liittyä yhdistykseen. Tapsa lähetti jäsenkortin, mutta varsinaista toimintaa, kokoontumisia ym. ei kauheasti ollut. Kortti taitaa vielä olla tallella.

Pena Teräväiseen tutustuttuani perustimme Tampereella Pirkanmaan tiskijukat -yhdistyksen 1979. Alussa innostus soittajien keskuudessa oli suurta, ja jäsenmäärä kasvoi kohisten. Kokouksia pidettiin tiheästi ja Kaupunginhotellin kabinetin tupakansavussa tarinaa keikoista ja uusista levyistä riitti tuntikausiksi, ja joskus puhuttiin asiaakin.

Legendaarinen Diskosusi -lehtikin syntyi näiden keskustelujen tuloksena. Pena Teräväinen valittiin päätoimittajaksi, minä ja muutama muukin kirjoittelimme juttuja. Aluksi olin myös lehden kustantaja, mutta levikin laajentuessa tarvittiin lisää hartioita, ja tätä varten perustettiin Diskosusi-yhtymä.

Työolot ja ammatillinen järjestäytyminen kiinnosti myös jäseniä, ja asiaa selvittämään perustettiin tietenkin työryhmä. Sen toiminta heijastui sitten jopa valtakunnanpolitiikkaan:

Allekirjoittanut kävi Anne Saunamäen (DJ Anne) ja Leif Feinikin (DJ Lefa) neuvottelemassa Muusikkojen liiton edustajien kanssa yhteistyömahdollisuuksista. Neuvottelujen johdosta Suomen Muusikkojen Liiton työehtosopimukseen lisättiin 80-luvun alussa tiskijukkia koskeva liitepöytäkirja. Tämä liitepöytäkirja on sitten mainittu erikseen Suomen hallituksen esityksessä HE 306 / 1992 koskien hallituksen tiedonantoa Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleissopimuksen hyväksymisestä, joka puolestaan liittyi Euroopan unionin jäsenyysneuvotteluiden valmisteluun.

Tässä ote ko. asiakirjasta:

HE 306 / 1992

Perustelut, kohta 2.

Tiskijukkien työehdoissa noudatetaan osittain majoitus- ja ravitsemisliikkeiden työntekijöitä koskevaa työehtosopimusta ja osittain ravintolamuusikkoja koskevaa työehtosopimusta sen mukaan, kun siitä on sovittu tiskijukkia koskevassa liitepöytäkirjassa ravintolamuusikkoja koskevaan työehtosopimukseen sekä majoitus- ja ravitsemisliikkeiden työntekijöitä koskevaan työehtosopimukseen.

Nämä ammatillisen järjestäytymisen ”saavutetut edut” unohtuivat pian maailman myllerrysten alle, useimmat kollegat eivät kai kokeneet Muusikkojen liiton jäsenyyttä tarpeelliseksi. Mutta kun DJ-yhdistystoiminta taas nosti päätään vuonna 2009, ja olin mukana perustamassa Suomalaisen diskokulttuurin kehittämis- ja edunvalvontayhdistys ry:tä (SDKE), niin myös työolot ja ammatillinen järjestäytyminen tuli uudestaan esille. SDKE ry. tutki jälleen tiskijukkien mahdollisuuksia liittyä johonkin ammattiliittoon, ehdolla oli useampiakin, mutta lopputuloksena Muusikkojen liiton jäsenyys V2.0 sovittiin SDKE ry:n ja Muusikkojen liiton kanssa vuonna 2010, ja niinpä tiskijukilla on nykyisinkin mahdollisuus liittyä Muusikkojen liittoon ja työttömyyskassaan samoilla ehdoilla ja eduilla kuin muusikoillakin on.

Musiikin kopiointilisenssit ym. käyttö- ja esityskorvaukset puhuttivat myös SDKE ry:ssä. Läppäriltä soittamisen yleistyessä tekijänoikeusjärjestöt olivat ottaneet käyttöön vuosimaksullisen DJ-lisenssin, jossa PC:lle tallennettujen kappaleiden lukumäärää oli rajoitettu. Tämä koettiin yleisesti tiskijukan työtä rajoittavana, varsinkin jos keikkaili paljon tyyliltään eroavissa paikoissa, ja lisäksi vuosimaksu tuntui kohtuuttomalta, jos keikkaili harvemmin. Kun vielä uutisoitiin, että soittajia oli käyty ratsaamassa keikkapaikoilla, niin asiasta keskusteltiin aikoinaan laajemmissakin piireissä, eduskuntaa myöten. Vuonna 2012 olin Juha Koskenrannan (DJ Yuhis) ja Antti Kurjen (DJ Andy) kanssa keskustelemassa Teoston ja Gramexin edustajien kanssa siitä minkälainen lisenssikäytäntö vastaisi paremmin todellisia olosuhteita. En tiedä kuinka paljon meidän keskusteluillamme oli vaikutusta, varmaan muitakin tahoja asiassa kuultiin, mutta kun sitten lisenssikäytäntöä muutettiin niin iloksemme huomasimme, että kaikki ehdotuksemme oli otettu huomioon. Nykyisellään lisenssin voi hankkia myös vuotta lyhyemmäksi ajaksi, tarvittaessa vaikka yhdeksi illaksi, ja mikä tärkeintä, tallennettujen kappaleiden määrää ei ole rajoitettu.

Suomen DJ Hall Of Famen jäseneksi minut kutsuttiin 90 -luvulla.

B. Osallistuitko DJ-meetinkeihin ja esim. hyväntekeväisyysdiskojen tekemiseen?

Pirkanmaan tiskijukat -yhdistys järjesti yhdistettyjä DJ-meetinki/diskoiltoja, joissa vieraili myös soittajia muilta paikkakunnilta. SDKE ry:n puitteissakin tapahtumia on suunniteltu, mutta toistaiseksi ne ovat jääneet lähtökuoppiin.

C. Osallistuitko DJ-kisoihin ja miten menestyit niissä? Tuliko niistä potkua omalle uralle?

Kisoihin osallistumista en koskaan vakavissani harkinnut, laskeskelin panos – tuotos -suhteen olevan huono: Hirveästi harjoittelua vartin suoritusta varten. Tuomaroimassa olin sitten sekä valtakunnallisissa että paikallisissa kisoissa.

7. MUSIIKIN HANKINTA?

A. Miten ja mitä kautta seurasit uutuusmusiikkia esim. ennen nettiaikaa?

Lehdet, kollegat ja ulkomaiset radiot. Tilasin/luin ahkerasti Blues Newsiä, Soundia/Musaa, ja (siskolle tilattua) Suosikkia. Ulkomaisista NME ja Billboard. Radio Luxemburg, Radio Sweden, BBC, Voice Of America kuuluivat tavallisellakin radiolla, mutta isäni oli radioamatööri ja laitteilla tuli joskus kuunneltua myös kaukaisempia lyhytaaltoasemia ja sen ajan maailmanmusiikkia, mikä tietenkin laajensi yleistä ymmärrystäni musiikista.

B. Mistä levykaupoista ostit uutuuslevyjä?

Tampereella Anttilan ja Stockmannin levyosastolta löytyi LP:itä, mutta jos singlejä tai jotain erikoisempaa halusi, niin ainoa levykauppa oli Fazer, joka pyynnöstä tilasi kaikkea mahdollista, kunhan tiesi tarkasti levy-yhtiön ja katalookinumeron. Joskus tosin tuli ranskalainen painos tai saksalainen painos alun perin amerikkalaisesta levystä. Biisit olivat kyllä samoja, mutta kansiteksteihin tarvitsi sanakirjaa. Diskomusiikkia oli vakiona tarjolla hyvin rajoitetusti. Taivas aukeni 1977 kun ensimmäisen kerran pääsin käymään Lontoossa, matkalaukku painoi paluumatkalla huomattavan paljon. Helsingissä käydessä levyjä haettiin Digeliuksesta ja MicMacistä. Tukholmassakin tuli joskus käytyä ihan vaan levynhakumatkalla, vaikka jouluviinatkin kulkivat siinä samalla. Koko Suomessa diskomusiikin tarjonta parani 80-luvulle tultaessa huomattavasti uusien importtiyritysten (Chivisa, Jyväskylän pojat?) myötä. Tampereelle avattiin (Fazerin omistama) Discus, ja lopulta myös Epe’s Music Shop laajensi diskomusiikin tarjontaansa merkittävästi.

Olitko promopalvelujen piirissä?

Discopressin jakelussa olin. Tästä oli suuri apu, ennen sitä piti aina Helsingissä käydessä juosta levy-yhtiöt läpi. Vierailuilla levy-yhtiöissä yleensä aina heltisi kuppi kahvia ja levyjä mukaan, kunhan ei liian usein käynyt. Ja ennen keskitettyjä promopalveluja levy-yhtiöt lähettivät levyjä myös postitse.

Myöhemmin tein myös töitä Discopressissä, kirjoitin juttuja DJ lehteen -lehteen ja huolehdin promolevyjen postituksista.

Oletko erikoistunut johonkin musiikkigenreen?

Kiinnostuksen kohteet ovat vaihtuneet jokusen kerran. Soul ja funk oli kova juttu 70-luvulla, sitten tuli rap ja hiphop. 80-luvulla hurahdin italodiskoon – teemailtojakin tuli järjestettyä – ja sen kanssa päällekkäin hiipi house. Ja niin edelleen. Tästä huolimatta levystössä kulki aina mukana myös vakiokamaa 50-, 60- ja 70-luvulta asti. Mukaan lukien Paranoid, jota edelleen joskus soitan. (”Be careful what you wish…)

Seuraatko nykyistä dancemusiikkia?

Vähemmän, mutta silloin tällöin kuulee radiosta hyvän biisin ja pitäähän se sitten ”shazamoida”.

Tyttäreni K-Pop -harrastuksen mukana myös se genre on tullut tutuksi. Nykyinen keikkaohjelmistoni on suunnattu entisille nuorille, joten uutta musiikkia ei tarvitse sitä varten hankkia.

Onko DJ-työ antanut valmiuksia muuhun (työ)elämään?

Esiintymistä, äänenkäyttöä. Hyvällä tiskijukalla tai juontajalla voi ajatus joskus katketa, mutta puhe ei koskaan, ja samahan pätee myyntityöhön.

Vaikuttiko yötyö ihmissuhteisiin, jaksamiseen, ystäväpiirin muotoutumiseen ja pysyvyyteen?

No vaikutti. Rock´n roll pidentää murrosikää.

Millainen kuva sulle on jäänyt alasta ja kollegoista?

Alkuvuosina tiskijukat olivat ravintolalle välttämätön paha tai orkesterin korvike. Sitten meistä tuli välttämättömiä ja tarpeellisia. Ja kun ”tähtikulttuuri” levisi soittajiinkin, niin nykyisin kaikki ovat tai ainakin haluavat olla enemmän tai vähemmän suuria taiteilijoita. Jotkut ovat kyllä ihan oikeastikin.

Onko DJ-työ vaikuttanut siihen, millainen olet nykyään?

Käytän usein itsestäni sanontaa ”kaiken nähnyt ja paljon kokenut.”

Alan ongelmat ?

Samat kuin monilla muillakin aloilla, eli arvostus ja palkkaus, tosin molemmat paranivat virkavuosien myötä. Nykyisillekin soittajille on usein tarjolla kuuleman mukaan enemmän arvostusta, mutta ei niinkään aina palkkaa. Lisäksi jotkut ohjelmatoimistot ja (ketju)ravintolat ovat edelleenkin hitaita maksamaan keikkapalkkiota ym. laskuja.

KAIKKIEN AIKOJEN TOP 10

Tämä on vaikea kysymys, valinnan vaikeus, TOP 100 ilman järjestysnumeroa olisi helpompi, mutta yritetään: Näissä kaikissa on jotain joka on kutittanut ”D-pistettäni” vuosikaudet. Ja siinä mielessä ajattomia, että kaikkia voi vielä nykyisinkin soittaa keikoilla.

Michael Jackson: Billie Jean

Ilmestyessään tässä oli jotenkin aivan uusi soundi, erottui selvästi kaikista aiemmista diskolevyistä.

Stereo MC’s: Connected

Hypnoottinen biitti, synteesi 80- ja 90- luvusta. Omanlaistaan EDM:ää…

Dead Or Alive: You Spin Me Round

Monine remixeineen pitkäaikainen lattiantäyttäjä

Donna Summer: I feel love

Syntikkapopin klassikko

Ottawan: D.I.S.C.O

Purkkapopin uusi tyyli 80-luvulla

Black Box: Ride On Time

Italohitti parhaimmillaan

Modern Talking: You’re My Heart, You’re My Soul (ja muut Dieter Bohlenin tuotannot)

Taas tuli uusi soundi joka soi pitkään

EMF: Unbelievable

Diskorokkia

Technotronic: This Beat Is Technotronic

Sanoista niin väliä kunhan on hyvä biitti

Dua Lipa: Levitating

Uusia hyviä biisejä tulee harvemmin, tässä yksi suosikkini, joka elänee pitkään.