Kun diskopallo saapui meidän kylille

Suomen ensimmäinen diskoteekki Club Discoteca aloitti helmikuussa 1966 Kulosaaren Casinolla. Tiskijukkien kunniagalleria, DJ Hall of Fame luovutti asian johdosta Casinolle kunniakirjan kutsuvierastilaisuudessa 15.3.2007.

Kunniakirjataulun luovuttivat ravintoloitsija Mia Saarelle kunniagallerian edustajat Ritva ”Mata Hari” Laine, Jyrki ”Jyräys” Hämäläinen, Vesku Talonen ja Pena Teräväinen. Tilaisuudessa haastateltiin Casinon alkuperäistä, ensimmäisen illan disc-jockeytä Antti ”Andy” Einiötä. Illan muut DJ:t, Leena Orvomaa ja Risto Vanari soittavat jo yläkerran orkesterin tauoilla. Einiön haastattelu toteutettiin modernilla tekniikalla eli Penan kommunikaattorin kaiuttimen kautta, sillä Einiö oli joutunut reissun päälle jo heti aamusta.

– Idea tuli isoveljeltäni Paavolta, jolla oli vainu sen suhteen, mitä maailmalla tapahtuu. Silloin elettiin brittipopin kulta-aikaa, ja meilläkin haluttiin olla ajan hermolla.

Einiön mukaan hänen muistikuvansa kaikkien aikojen ensimmäisestä diskoteekistä ovat hieman hataria, mutta niinhän sitä sanotaan, että jos väittää muistavansa svengaavan 60-luvun, ei ole elänyt sitä.

Ana oli jo tuolloin täystyöllistetty viihdeammattilainen, radio- ja TV-juontaja, levylaulaja (mm. Farmer John, Dizzy Miss Lizzy) sekä promoottori, jossa tehtävässä hän edelleenkin järjestää konsertteja. Muiden muassa maaliskuun 2007 Cliff Richardin konsertti oli Anan järkkäämä. Hänelle on myönnetty Musiikki & Median elämäntyöpalkinto.

Live-muistelijana paikalla oli tuolloin vielä hyvässä iskussa ollut Jyrki ”Jyräys” Hämäläinen, joka kuului jo tuolloin Stadin pintajengiin. Club Discotecaa tervehdittiin ilolla, kansainvälisenä tuulahduksena, johon Jyrki oli ottanut tuntumaa jo Lontoossa, Pariisissa ja Hampurissa. Paikka pyrki valikoimaan asiakkaansa, joilta edellytettiin osakuntakorttia eli ylioppilaskunnan jäsenyyttä.

– Ensi luokan paikka haluaa ensi luokan yleisön, sanottiin mainoksessa, joka oli liitetty myös kunniakirjatauluun.

Ravintoloitsija Mia Saari kertoi Kulosaaren nuorison ottaneen diskoteekin hyvin vastaan.

– Heidän kannaltaan oli kätevää, kun muodikas menopaikka oli kotikulmilla. Hyvännäköiset tytöt ja pojat tulivat kuulemma kaikkialta tänne.

Mia Saari lupasi DJ Hall Of Famen kunniakirjan saavan hyvän paikan ravintolassa. Sitä ihailtiin joukolla jo parin päivän kuluttua, kun kolme ja puoli sataa Royal Ravintoloiden työntekijää kokoontui henkilökuntabileisiin Casinolle bailaamaan Dannyn ja 60-luvun lopun hittien tahtiin.

DJ Hall Of Famen vanhin jäsen, Jyrki Hämäläinen menehtyi erilaisiin sairauksiin vuotta myöhemmin, tarkalleen 18.3.2008. Saman vuoden toukokuussa 4.5. siirtyi yläkerran diskoon kunniagallerian toiseksi vanhin Risto ”Ripa” Tuhkala, joka ei toipunut aivoverenvuodosta. Nämä kaksi kuolemantapausta vauhdittivat omalta osaltaan tämän projektin syntyä.

Kun ensimmäisen ja toisen polven DJ:t, tiskijukat alkavat olla viisi-kuusikymppisiä, on muistelemisen aika. Väki vanhenee, ns. luonnollinen poistuma ulottuu niihinkin, jotka joskus kuvittelivat olevansa kuolemattomia, ikuisen nuoruuden vinyylilevyjen ja tanssivan nuorison keskeltä löytäneitä. Muistelemisen aika on silloin, kun vielä muistaa. Tervetuloa aikamatkalle suomidiskon lapsuus- ja nuoruusvuosille, siten kuin alan veteraanit ne kokivat.

Neulapoikien aikaa

Tanssimusiikin soittaminen äänilevyiltä on huomattavasti vanhempi keksintö kuin suomidiskon historia. Ensimmäiset levymusiikkia soittavat tanssiravintolat olivat Ranskassa jo 1900-luvun alkupuolella. Varsinaisia diskoteekkejä, joissa soi päivän pop ja nuorisomusa, alettiin pystyttää 1960-luvulla koko läntisessä maailmassa. Svengaava Lontoo näytti mallia ja suuntaa muillekin.

Suomessa äänilevyjä oli soiteltu tansseissa orkesterien taukomusiikkina jo paljon aikaisemmin. Silloin ei puhuttu vielä tiskijukista (engl. disc-jockey) vaan ”neulapojista”. Kannettavat veivi-gramofonit olivat eräänlainen keikkadiskojen esiaste jo ennen sota-aikaa.

Joke Linnamaa muistaa äitinsä tarinan hänen ja Joken isän ensitapaamisesta: – Tapasimme diskossa vuonna 1936.

Hämmästynyt Joke kysyi, miten tämä oli mahdollista. Äiti kertoi opiskelleensa Joensuussa kansakoulunopettajaksi ja isä oli lähistöllä valvomassa siltatyömaata rakennusmestarin praktiikkaa saadakseen.

– Joensuun Matkailuhotellissa järjestettiin levytanssiaisia, joissa musiikista vastasi valtava 78 kierr/min levyjä, niin sanottuja savikiekkoja, soittava jukeboksi. Tanssimme, isäsi kosi minua, ja avioiduimme vuonna 1938, äiti kertoi.

Joke totesi, että hän ja kolme sisarustaan ovat olemassa DISKON ansiosta!

50- ja 60-luvulla tanssi-ilmoitukset täyttivät maakuntalehtien loppuviikon numeroita. Esimerkiksi Vaasa-lehdessä oli parhaimmillaan, 60-luvun puolivälissä, tanssi-ilmoituksia enemmän kuin aukeaman verran. Käytännössä koko Suomi tanssi ja lähti liikkeelle kesälauantaisin – ennen kuin televisio jumitti raivaajasukupolven kotisohville.

– 1940-luvulla syntyneet dj:t, sikäli kuin heitä elossa on, muistanevat, että teimme alan töitä ennen kuin kyseistä ammattinimitystä oli vielä otettu käyttöön. Lato- ja kattamattomienkin lavojen järjestysmiehet kävivät vaakunaviinahuikkien välillä kääntämässä myös niitä 78 rpm-savikiekkoja. Ehdin tehdä sitäkin, tosin ilman paloviinaa, koska olin kymmenvuotias, muistelee Munkan koulun kasvatti Johnny-Kai Forssell (s.1946).

Samassa koulussa varttuivat myös sittemmin alan kehitykseen suuresti vaikuttaneet Oscu Wilska ja Joke Linnamaa.

– Koen urani alkaneen siitä, koska mielenkiintoa ja paloa oli nähdä, miten ihmiset lähtivät tanssimaan juuri sen levyn tahdissa, sen levyn, jonka sinä valitsit!

”Neulapojat” soittivat joskus myös koko illan, mutta he jäivät yleensä nimettömiksi. Levynvaihdosta huolehtivat seurantalon vahtimestari tai joku reipas poika paikallisesta urheiluseurasta. Koska levyjen saanti oli hankalaa ja kallista, samat takuuvarmat parketintäyttäjät soivat vuodesta toiseen. Esimerkiksi Olavi Virran ja Veikko Tuomen tangot tulivat tutuksi vielä 70-luvun nuorisollekin, kun kaikenikäiset kävivät vielä samoissa tansseissa. Elettiin kuitenkin yhtenäiskulttuurin viimeisiä aikoja, sillä pian väki jakaantui eri kuppikuntiin.

– Koulubailuja kutsuttiin nimityksellä konva. Sielläkin sai soittaa levyjä, jollei joku opettaja pilannut piirileikkiä soittamalla itse pianoa. Tanssin nimi oli konifoksi, muistelee Johnny-Kai Forssell.

– Kuusikymmentäluvun alussa pääsi jo heittämään keikantynkää, Dual keraamisella äänipäällä ja markan kolikko teipattiin äänivarren päälle, niin johan soi! Rusettiluistelujen levynkääntökeikka oli jo yhtä juhlaa. Ja tiskijukka noteerattiin. Sai jopa juontaa elikkä kuuluttaa.

60-luvun alussa tietoa uudesta nuorisomusiikista saatiin Etelä-Suomessa merirosvoradioasema Radio Nordista, joka lähetti musiikkiohjelmaa Pohjoismaihin kansainvälisiltä vesiltä. Nordin musiikkitoimituksessa oli töissä Raija Valtonen aka Raya Ravell, joka tunnetaan parhaiten 1930–40-luvun suomalaisesta superlauluyhtyeestä Harmony Sisters.

Radio Nord mullisti kasvavan nuorison radionkuuntelun. Kansa vaati poppia ja kysyntää tyydyttämään perustettiin 1963 Yleisradioon Sävelradio-toimitus, jonka aloitus sattui parhaaseen Beatles-aikaan.

– Popmusiikki tuli muutamassa vuodessa kaikkialle. Jopa vanha musiikinopettaja löysi Beatlesin, jonka lauluissa oli viitteitä klassiseen musiikkiin. Tiedä sitten, kuinka moni innostui siitä Bachin ja Beethovenin pariin.

Paavo oli ensimmäinen

Joke Linnamaan mielestä ensimmäinen disc jockey Suomessa oli Paavo Einiö (1925–2006), joka soitti levyjä tanssilavojen takahuoneista käsin orkesterien tauoilla.

– Paavo toimitti omaa Iskelmä-musiikkilehteä, tuotti ja palkkasi artisteja levyttämään omalle Scandia-levymerkilleen ja teki ohjelmia, joissa omat artistit olivat enimmäkseen esillä. Eli Paavo Einiö toimi fiksuna kaverina kukkona tunkiolla. Käsittääkseni tällainen käytäntö olisi nykyään mahdotonta, laissa kielletty, Joke toteaa.

Paavo Einiö sanoo omaelämänkertakirjassaan Jammaten:

– En ole oikein varma, olinko ensimmäinen disc jockey Suomessa, mutta otan tittelin imarreltuna vastaan.

Pikkuveli Antti Einiö seurasi Paavon jalanjälkiä, järjesteli tilaisuuksia, juonsi niitä ja alkoi pitää yhteyttä esiintyjiin. Nuorten Tanssihetki televisiossa lankesi hänelle, ja Suomen ensimmäinen VJ (video jockey) oli syntynyt. Ohjelman tunnusmelodian Käy tanssimaan lauloi levylle tietysti Paavo Einiön vaimo Brita Koivunen vuonna 1960.

Diskoidea leviää

Suomen ensimmäinen kansainvälistä menoa ja meininkiä tarjonnut diskoteekki stereoäänentoistolla, vilkkuvilla värivaloilla ja juontajilla perustettiin siis helmikuussa 1966 Helsinkiin, kunnianarvoisan Kulosaaren Casinon tiloihin. Club Discoteca jäi kuitenkin varsin lyhytikäiseksi.

Eipä aikaakaan, kun toiminta siirtyi Kalastajatorpalle. Pääkaupungin jetset olisi bailannut siellä pidempäänkin, mutta diskoteekki loppui, kun muuan ison päällikön poika ajoi kohtalokkaan kolarin Kalastajatorpan ja kotinsa välillä. Juovuksissa, tottakai.

Syksyllä 1966 Disco siirtyi ja vakiintui Hämeentie 10:een. Ensimmäisten diskoiltojen nimekkäät radiojuontajat jättäytyivät pois ja uusia soittajia löytyi opiskelijoiden joukosta. Heistä nimekkäin oli DJ Oscu, Osmo Wilska, joka opiskeli sittemmin tohtoriksi, opetti Solnan yliopistossa ja teki komean uran tietotekniikan johtotehtävissä.

Pelkkä diskoilu ei lyönyt vielä leiville, sillä Discossa pidettiin myös suosittuja humppatansseja ja kokeiltiin jopa alaikäisten teinitansseja. Pääkaupunkiseudulla toimi pian peräti kolme opiskelijadiskoa Hisci, KY ja TF. Natsalla (Nylands Nation) Kasarmikadulla levyjä soitettiin bändien väliajoilla. Pontus oli kaikille avoin disko.

– Mun suurin keikka oli 70-luvun alussa Dipolissa: Rock and roll party, 2000 ihmistä. Pienin keikka Harjavallan Olut-Tupa: Yksi ihminen, muistelee pitkän linjan DJ Johnny-Kai Forssell.

Vuonna 1970 Suosikki julisti Dipolin Vesimiehen Suomen parhaaksi diskoksi, joka on myös Euroopan suurin. Paikkaan mahtui kerralla virallisesti 2500 henkeä, todellisuudessa jopa 3000 henkeä! Pääkaupunkiseudun muita menomestoja olivat tuolloin muun muassa Yömyssy, Sven Tuuva, Heikintorin Disco ja N-Clubi.

Vesimies-diskosta, joka sijaitsi siis Dipolissa, Otaniemen teekkarikylässä, saatiin skandaalikin aikaan Suosikissa. Paikassa esiintyi Mammuth-Fest-diskossa – ajalle tyypillisesti – kansainvälinen tähtistrippari Louzi Riviere, joka oli shownsa päätteeksi täysin nakuna. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun kyseessä oli K-18-nuorisodisco. Vesimiehen DJ:nä toimi Oscu, joka oli rakentanut äänentoistosysteemit sellaisiksi, että tärykalvoissa tuntui. Oscu suunnitteli ensimmäisten joukossa myös valotekniikkaa, jonka tavoitteena oli saada valot vaihtumaan eri värisiksi joka kolmas sekunti.

Diskoteekki-idea levisi 1960-luvun lopulla kaikkialle Suomeen. Nuorisolle ja opiskelijoille suunnattuja menomestoja ilmaantui ensin isompiin kaupunkeihin kuten Tampere, Turku ja Oulu. Uuteen ilmiöön tarttuivat myös nuorison parissa työskentelevät, jotka halusivat teinit valvottuihin sisätiloihin.

Koulun konvissa soi

Eräs pitkän linjan DJ muistelee:

– Meikäläisen – ja varmaan monen muunkin – ensimmäiset kokemukset diskoteekeistä olivat oman koulun teinikunnan konventit, jotka olivat yhden sortin ohjelmallisia iltamia. Konvia järjestettiin, jotta oman koulun oppilaat pysyisivät poissa kulmilta ja kartsalta, poissa pahanteosta. Silloin kaikki kodin ulkopuolella, kadulla tapahtuva luokiteltiin enemmän tai vähemmän pahanteoksi, vaikka yleensä se ei ollut seisoskelua, hengailua kummempaa. Koska kyse oli koulun kemuista, tämä tapahtui tietysti talvella. Meillä päin talvet olivat vielä silloin oikeita talvia, pitkiä ja tosi kylmiä. Väki värjötteli tiukoissa farmareissa ja lyhyissä karvakauluspusakoissa, tietysti ilmanpipoa tai karvahattua. Jotkut ajoivat mopolla, jos pakkasta oli vähemmän kuin kymmenen astetta.

– Koulun ”konvaan”saapui sitten ilmielävä disc-jockey, jolla oli ulkomaalaiselta kalskahtava nimi, elettiinhän Beatles-yhtyeen lopun aikoja. Koulun kaikuvassa ala-aulassa, jossa normaalisti pidettiin aamuhartauksia ja pelattiin talvisin lentopalloa, järjestettiin suuren maailman malliin discotheque.

– Disc-jockeyllä oli lierihattu, mursunviikset ja viimeisintä muotia olevat kuteet. Mukana oli muutama hyvännäköinen kiltsi, tytöt olivat silloin kiltsejä, sekä nippu aikakauden suosituimpia jytälevyjä, hevi oli silloin jytää.

– Isot pojat, ehkä peräti 16-vuotiaat, olivat onnistuneet salakuljettamaan povitaskuissaan juovutusaineita. Niitä nautiskeltiin alakerran vessassa, jonka täytti sankka tupakansavu. Elettiinhän aikaa ennen koulun omia tupakkatiloja, jotka saatiin kouluneuvostojen ja koulu-demokratia-pelleilyn myötä, kun tupakoinnista tuli jokamiehen oikeus. Oi niitä aikoja. Nythän kessuttelijat on karkotettu kaikista sisätiloista. Vessassa pullo kiersi ringissä ja irvisteltiin vain. Kierrossa oli aikakauden äreitä aineita kuten minttulikööriä, vinettoa, nordforssia ja gambinaa, joiden hyötysuhde oli kohdallaan.Tosimies ei vedestä maksa. Kun kokemattomuus, tietämättömyys ja testosteroni yhdistettiin ensikänniin, illan mittaan löytyi koulun nurkista väsähtäneitä ja sekavia poikia. Tolpillaan pysyvät roudattiin virkistävään -20 asteen pakkasilmaan, sammuneimmille tilattiin kotiväki noutamaan.

Disc-jockey soitti levyjä, maanitteli teinejä go-go-tanssin pyörteisiin, josta mallia näyttivät mukana olevat kiltsit. Kuten kaikki tietävät, teinit eivät lähde tanssimaan, kun niillä on murrosiän pahin ahistus päällä. Seesteiseen seurusteluun edenneet, siis isot ja kokeneet, ryhtyivät hytkymään soul-hittien kohdalla. Loppuillasta saatiin aikaan jotain hiihtoa Beatlesien Come Toget-herin ja Hey Juden soidessa. Mutta kyllä se oli enemmän sellaista kyräilyä ja musiikin kuuntelua kuin armotonta bailaamista.

Jälkeenpäin meille selvisi, että illan show oli järjestetty paikallisin voimin. Disc-jockey oli töissä vaatekaupassa ja go-go-tytöt olivat hänen tyttökaverinsa ja sen frendi. Levyt oli lainattu kavereilta. Eihän kellään ollut paljon levyjä, kun ne maksoivat työmiehen päiväpalkan verran. Samoja levyjä soitettiin pitkään, niiden kansia ihailtiin, sanat opeteltiin ulkoa ja haettiin niiden salaisia merkityksiä.