Seison turkulaisen baarin, Bar Rennon ulko-ovella opiskelijakaverini kanssa. Edessämme on muutama pariskunta jonottamassa myös baariin sisälle. Kysyn portieerilta mahdollisuutta päästä sisään. Hän näyttää peukalollaan sisälle kohti ovea. Näen baarin olevan niin täynnä, että viimeisimpänä sisään mennyt nojaa selkäänsä tuulikaapin oveen. Tähän on syynsä: sisäänpääsy on ilmainen.
Portieeri mittailee katseellaan baaria ja päästää meidät kuitenkin sisään. Astumme sisään baariin ja lähdemme luikertelemaan ihmismassassa kohti tiskiä, josta saa rahaa vastaan juotavaa. Fiksuin valinta oli ostaa koko illan kurkunkostukkeet samalla kertaa.
Kädet täynnä ja hermo koetuksella lähdimme röyhkeästi seikkailemaan kohti baarin ahtaimmassa nurkassa sijainnutta esiintymislavaa.
Juuri kun pääsimme lavan eteen, niin jo vain alkoi soitto soida. Liekö syy siinä, että olen tottunut kuuntelemaan alkuperäisiä Hurriganes-biisejä, eivät baarissa kuulleet sovitukset laisinkaan iskeneet. Hurriganesin biiseissä pätee tietynlainen rytmiikka ja selvyys. Nyt musiikki oli yhtä sekasotkua, eikä asiaa parantanut yhtään Remun muutenkin epäselvä englannin kielen lausunta.
Tunnelma oli silti mitä parhain. Hivuttauduimme ystäväni kanssa koko ajan lähemmäksi lavaa, mutta matka tyssäsi pöydillä tanssiviin, jo keski-iän ylittäneisiin naisiin, jotka selkeästi olivat viettäneet nuoruutensa Hurriganesin kanssa.
Tarvitsimme työvuorolistaa
Myönnettäköön, että fiilistelin kyllä itsekin. Näin ollen keikan kestosta ei ole tarkkaa muistikuvaa, mutta se kesti arviolta tunnin. Keikka loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin: yksi setti, jonka jälkeen Remu talutettiin pois lavalta. Tämän jälkeen bändi soitti vielä muutaman biisin keskenään. Nykyiseen Hurriganesiin kuuluvat seuraavat jäsenet: Arska Rautajoki soittaa Remun lisäksi rumpuja, Nipa Niilola laulaa ja soittaa kitaraa Antti Rautajoen kanssa. Jaska Ylä-Rautio soittaa bassoa.
Saimme kaverini kanssa villin idean bändin poistuttua lavalta: mennäänpä kysymään roudarilta, että olisiko mahdollisuus päästä tapaamaan Remua ja muuta bändiä takahuoneessa. Idea tuntui ihan utopistiselta, onhan hän itse Remu Aaltonen.
Saimme lyhyen vastauksen: ”Onnistuu, odottakaa viisi minuuttia. ”
Sitten alkoi jännittää. Pääsisimme asioimaan itse maestron kanssa. Varsin pian tajusimme kuitenkin, että esittäydyimme toimittajina. Meidän pitäisi jotain kysyä, mutta eihän meillä ole edes kysymyksiä.
Kävellessämme alas kellariin baarin työntekijöiden taukotilaan nappasin seinältä ensimmäisen käteen sattuneen paperin, johon voisi kirjoittaa haastattelukysymyksiä. Tällä kertaa paperin virkaa toimitti Bar Rennon työntekijöiden työvuorolistan takaosa.
Aina ei voi onnistua
Saavuttuamme taukotilaan, oli siellä jo täysi tohina päällä. Tupa oli täynnä edeltävästi baarissa pöydillä tanssineita naisia. Tämä oli hyvä, sillä saimme aikaa kirjoittaa kysymyksiä. Naisten lähdettyä saimme kutsun: ”noniin toimittajat, nauhurit pyörimään ja rock’n’roll”. Kyselimme Remulta keksimiämme kysymyksiä, mutta kännykkään tehdystä haastattelusta ei ollut kuin hyväksi muistoksi meille kummallekin. Jäimme illalla vielä ystäväni kanssa Rentoon puimaan tätä elämämme yhtä merkittävintä hetkeä. Kuljimme polleana. Yksi asia jäi kuitenkin kalvamaan: emme saaneet nimikirjoitusta. Seuraavana aamuna minulle nousi villi idea, voisiko tämän jotenkin korjata?
Ikuisesti mieleen jäävä tapaaminen
Minulle tuli päähänpisto, ja otin häneen yhteyttä henkilökohtaisesti. Ehdotin, että lähettäisin esimerkiksi postitse hänelle vinyylilevyn, minkä hän voisi signeerata. Tai vaihtoehtoisesti hän voisi lähettää minulle nimikirjoituksen noin muuten. Hän sanoi sen olevan huono idea, sillä postinkantajat eivät enää kuin lakaise pihoja ja leikkaa nurmikoita. Hän pyysi kylään kotiinsa Helsinkiin. Minun oli pakko varmistaa asia, hänkö todella kutsui minut kotiinsa? Kyllä vain.
Sovimme päivän ja pyysin mukaan erästä Hurriganesista pitävää ystävätärtäni.
Mietimme koko menomatkan Helsinkiin, että menemmekö paikalle toimittajina, vai tavallisina kaduntallaajina. Valitsimme jälkimmäisen, sillä onhan se mieletön kunnia saada Aaltoselta itseltään kutsu kotiinsa. Heti ensi alkuun saimme kuultavaksemme Kapinavirren. Siitä keskustelu lähti liikkeelle luonnollisesti. Puhuimme aivan kaikkea maallisista taivaallisiin asioihin, mutta musiikista emme juurikaan puhuneet. Kolme tuntia vierähti kuin itsestään. Kokemus oli siinä määrin hieno, että jälleen meinasi unohtua nimikirjoitusten pyytäminen. Jälkeenpäin ajateltuna niiden hankkiminen olisi ollut sivuseikka. Siinä määrin hieno tapaaminen oli. Minulle paljastui aivan uusia puolia Remusta ja juuri sellaisia puolia, joita mediassa hänestä ei välttämättä tuoda ilmi. Tapaamisessa vallitsi fiilis: ”ne mitä täällä puhutaan, jääköön tänne. ” Näin ollen, aion pitää lupaukseni ja olla yhä edelleen pois toimittajan vakanssista tapaamisemme osalta.
Kiitos Remulle mahdollisuudesta päästä hänen kotiinsa ja tavata hänet henkilökohtaisesti. Aivan takuulla tapaaminen jäi mieleen sekä hänelle, että minulle ja ystävättärelleni.
DANI BRANTHIN
