VÄINÖ TERÄVÄINEN 100 vuotta

Väinö Teräväinen syntyi 7. helmikuuta 1925 Jaakkiman Oppolan kylässä, Laatokan rantamaisemissa pienviljelijä Simo Teräväisen (1874 – 1933) ja Annan os. Ropponen (1894 – 1971) perheeseen. Hän oli perheen kolmas poika, vanhin oli Eino (1919 – 1987) ja toiseksi vanhin Jaakko (1920 – 1950). Väinön jälkeen syntyivät vielä Anna (1929 – 1961) ja Antero (1930 – 2018).

Ennen vanhaan omia vanhempia puhuteltiin isäksi ja äidiksi, ei koskaan etunimillä, ei edes vieraiden kanssa juteltaessa. Selkeyden vuoksi tässä kirjoituksessa käytetään nimeä Väinö. Päähenkilö hyväksyisi kirjallisen vapauden tältäkin osin.

Simo Teräväinen teki maatöiden lisäksi suutarin töitä ja antoi tahtia kylätansseille polkkien ja jenkkojen rallattajana, siis eräänlaisena räp-musiikin esi-isänä. Hän menehtyi maaliskuussa 1933 keuhkokuumeeseen, jonka sai vilustuttuaan metsätöissä. Tuohon aikaan ei ollut kunnon lääkkeitä, eikä lääkäriin ja sairaalaan helposti menty.

Anna jäi viiden lapsen huoltajaksi, mutta päätti selvitä elämässä eteenpäin. Yhtenä vaihtoehtona olisi ollut lasten luovuttaminen sukulaisten tai kunnan hoiviin. Onneksi Eino oli jo 13-vuotias ja lapset pitivät huolta toisistaan. Apua saatiin lähellä asuneilta sukulaisilta, erityisesti Annan veljiltä Matilta ja Toivolta.

Oppolan kansakoulu sijaitsi lähes näköetäisyydellä Teräväisen talosta, joka kuului ”Peko jouko”-ryhmään. Kuka lie ollut tämän Pekko tai Peko, jonka mukaan taloryhmää kutsuttiin.

Väinö tykkäsi koulunkäynnistä, oppi nopeasti ja erottui porukasta. Jonkin koululaisten kolttosen takia hän oli joutunut kerran jälki-istuntoon, omasta mielestään syyttä suotta. Opettaja unohti päästää jälki-istuntolaiset kotiin, joten nämä poistuivat paikalta ikkunan kautta. Nyt opettajakin havahtui ja lähti jahtaamaan karkulaisia, jotka piiloutuivat tierummun sisälle. Seuraavana päivänä koko porukkaa ripitettiin, mutta ei annettu lisää jälkkäriä, kun sitä oli istuttu enemmän kuin tarpeeksi.

Väinöllä oli selvästi lukupäätä, joten opettajat suosittelivat kansakoulun jälkeen hänen lähettämistään kymmenen kilometrin päässä Lahdenpohjan kauppalassa sijaitsevaan Jaakkiman yhteiskouluun. Jaakkiman kunnan keskustaajama oli siis Lahdenpohja. Tuohon aikaan oppikoulu oli maksullinen, joten pojan kouluttaminen oli taloudellinen panostus yksinhuoltajaperheelle. Kouluviikot Väinö asui hevosajuri Arvi Sinkkosella. Väinö muisteli leikittäneensä usein koulupäivän jälkeen Sinkkosten Veijo-poikaa. Tiet erkaantuivat evakossa ja keskikoulu jäi kesken. Seuraavan kerran Väinö ja Veijo tapasivat karjalaisten kotiseutumatkalla kesällä 1993. Koululainen ja pikkupoika tunnistivat toisensa 50 vuodenkin jälkeen.

Talvisodan lopulla Laatokan karjalaiset evakoitiin uuden rajan länsipuolelle. Jaakkimalaiset olivat evakossa Kaakamossa, Torniossa, siis mahdollisimman kaukana Neuvostoliitosta. Väinö veljineen tutustui nopeasti paikallisiin ikätovereihin, joiden kanssa yhteydenpito jatkui myös tulevina vuosina.

Väinö meni töihin Kemijokisuun erottelulle eli sortteeriin 15-vuotiaana välirauhan aikana vuonna 1940. Työmatkat taitettiin jalkapatikassa, eihän alle kymmenen kilometriä tuntunut missään. Jatkosodan alettua Teräväiset palasivat Jaakkimaan, jossa kotimökki oli säilynyt suuremmilta tuhoilta. Venäläisten jälkeensä jättämä epäsiisteys pisti silmiin, mutta paikat siivottiin ja asetuttiin jälleen taloksi.

ARMEIJASSA 1942

Väinö oli sotilasarvoltaan alikersantti. Hän ilmoittautui 17-vuotiaana vapaaehtoisena varusmiespalvelukseen, jota ennen hän oli ollut mukana sotilaspojissa. Se oli teini-ikäisten poikien vapaaehtoisjärjestö, eräänlainen vastine partiolle, jossa harjoiteltiin erätaitoja, aseen käsittelyä ja maastossa liikkumista. Väinö kuului IS (ilmasuojelu)-komppaniaan, joka vartioi siltoja desanttien tihutöiltä ja ilmoitti vihollisen lentokoneiden liikkeistä.

– Vapaaehtoisena armeijaan meno oli luontevaa, kun kaikki kaveritkin halusivat olla mukana ryssää torjumassa. Yksi syy oli sekin, että armeijassa sai säännöllisesti kunnon ruokaa. Kotirintamalla kärsittiin nälkää ja meilläkin oli monta suuta ruokittavana, Väinö muisteli myöhemmin. Isoveli Eino (1919 – 1987) oli sodassa pidemmän kaavan mukaan, hän ehti käydä Lappeenrannan Rakuunarykmentissä varusmiespalveluksen, josta joutui kutakuinkin suoraan talvisotaan.

Varusmiesajan peruskoulutus tapahtui Jaakkimassa, Huuhanmäen kasarmeilla. Väinö siirtyi aliupseerikouluun ja hänet koulutettiin meripioneerien ryhmänjohtajaksi. Aliupseerikoulu sijaitsi Valamon luostarissa, Laatokalla. Samaan aikaan alikersantiksi ylennettiin muiden muassa Veikko Hakulinen, tuleva hiihdon maailmanmestari.

– Eihän me Haku-Veikon kanssa silloin tunnettu, kun aliupseerikoulussa oli satoja oppilaita. Mutta kyllä me kaikki seurasimme innolla hänen menestystään 50-60-luvulla. Tapasin hänet ohimennen Ounasvaaran kisoissa, joissa me uittolaiset olimme joka kevättalvi toimitsijan hommissa.

Meripioneerien tehtäviin kuului omien sarvimiinojen veteen laskeminen vihollisen laivojen torjumiseksi. Vastaavasti miinoja etsittiin ja purettiin, mikä oli hengenvaarallista työtä. Henkilövahinkojakin sattui, mutta ei tiettävästi Lahdenpohjan meripioneereille.

Jatkosodan aikana Lahdenpohjan satamassa koottiin Italiasta ja Saksasta saatuja tykkilauttoja ja syöksyveneitä, joilla oli aikomus hyökätä Laatokalla venäläisten kimppuun. Projekti oli salainen ja siitä kirjoitettiin Helsingiin Sanomissa vasta 2020-luvulla.

Kokoonpanotöissä oli italialaisia sotilaita ja teknikkoja, joita meripioneerit avustivat. Kauppalan maisemissa italiaanot herättivät huomiota erityisesti nuorten naisten keskuudessa poikkeuksellisella ulkonäöllään ja iloisella ilmeellään. Yhteisen kielen puuttuminen tietysti vaikeutti italiaanojen sopeutumista pohjoisen Laatokan meren rannalle.

Paljon myöhemmin, internetin aikaan verkosta löytyi italiankielisiä kertomuksia tästäkin erikoisesta operaatiosta. Valitettavasti nuorimmatkin mukana olleet taitavat olla jo manan majoilla.

Jatkosodan päättyessä Väinö kavereineen hommasivat jostain alkoholipitoisia juomia ja joivat itsensä kunnon känniin. Kokemus oli kolminkertainen; ensimmäinen, viimeinen ja ainoa. Väinö totesi, että viina ei hänelle sovi. Raittiuslupaus, jos sellainen silloin tehtiin, kesti koko loppuiän – ja varmasti pidensi ikää ja terveyttä.

Väinö muisteli myöhemmin: – Mehän luulimme, että tämä oli nyt tässä ja pääsemme siviiliin. Vaan eipäs ollutkaan. Meidän ikäluokka, vuonna 1925 syntyneet, komennettiin ”lasten ristiretkelle” karkottamaan saksalaisia Lapista ja suorittamaan varusmiespalvelusta, olit sitten vaikka millainen alikersantti tai vänrikki tai sotasankari. Meripioneereilla ei ollut juuri mitään virkaa Lapin selkosilla, joten meidän passitettiin treenaamaan ja ryynäämään Tuusulaan Hyrylän kasarmeille. Tässä oli tietysti takana se, että tietty valmius piti säilyttää, jotta ryssä ei yritä miehittää maata.

Sotapalvelus päättyi vuonna 1945. Väinö matkusti Närpiön Bodbackaan, jossa Teräväisen evakkoperhe odotti Steenin maatilalla jaakkimalaisten loppusijoituskuntia. Väinö veljineen tutustui hyvin paikallisiin, ruotsinkielisiin nuoriin, joiden kanssa ei ollut kielirajoja. Väinöä jurppi se, että paikalliset isännät moittivat evakkopoikia laiskoiksi, vaikka eivät tarjonneet näille minkäänlaisia töitä. Töitä oli pystyville tekijöille Kemijokisuulla, jonne Väinö meni kesäksi töihin.

Teräväiset saivat parin vuoden kuluttua ostettua pientilan Isonkyrön Orisbergista. Antero-veli piti yhteyttä Birger Steenin kanssa kuolemaansa asti.

Paljon, paljon myöhemmin kesällä 2002 Väinö vieraili Bodbackassa, Porissa pidettyjen Karjalaisten kesäjuhlien jälkeen. Steenit eivät puhuneet juuri suomea, eikä Väinö paljonkaan ruotsia, mutta kaikki ymmärsivät toisiaan. Steenit ihmettelivät miten Pentti puhui hyvää suomenruotsia. No, olihan takana kahdeksan vuotta oppikoulua ja kolme vuotta yliopistoa – ja pakkoruotsia.

Perheellisille rintamamiehille ja siirtoväelle eli evakoille tuli sodan jälkeen mahdolllisuus hankkia edullisesti maata ja metsää sekä ryhtyä pientilallisiksi. Suomessa toteutettiin onnistunut valtava asutusoperaatio, ainoana maailmassa. Asutushallitus johtajanaan Jaakkimassa syntynyt Veikko Vennamo jakoi maata maattomille ja asuntoja asunnottomille. Ensisijaisesti jaettiin valtion, kuntien ja seurakuntien omaisuutta, mutta myös suurtiloja pilkottiin. Poikkeuksena ruotsinkielinen rannikko, jota ”suojeltiin” liialta suomenkielistymiseltä. Samalla torjuttiin kommunismia, eihän suomalainen halua kolhoosiin vaan omaan kotiin.

Sotaveteraanien ja rintamamiesten olot eivät kohentuneet kaikilta osin. Sellaista käsitettä kuin kriisiterapia ei ollut olemassakaan. Niinpä keski-ikäistyvät veteraanit järjestäytyivät omiin Rintamamiesliittoon ja Sotaveteraaniliittoon, joka hyväksyi jäsenikseen myös muut kuin etulinjassa taistelleet. Rintamamieslitto profiloitui näistä vasemmistolaisemmaksi.

KEMIIJOKISUULLE

Orisbergin maatilalla Väinölle valkeni nopeasti, että maatyöt eivät ole häntä varten, eikä tila elätä isoa perhettä. Töitä on haettava muualta. Väinön lapio jäi pystyyn ojan penkalle, kun hän nosti repun selkään, lähti junalle Orismalaan ja osti lipun Kemiin. Kotitila jäi lopulta pikkuveli Anterolle, kun isoveli Eino osti oman tilan naapurista ja sisko Anna meni naimisiin Merikarvialle.

Kemijokisuun erottelutyömaalla töitä riitti keväästä syksyyn. Sodan jälkeen Ruotsi oli kultamaa, jossa ei ollut puutetta mistään, kun vain rahaa löytyi. Niinpä kaikenlainen salakuljetus lisääntyi, eivätkä harvat tullimiehet voineet mitään trokareille, jotka tekivät ns.mustassa pörssissä rahaa ylellisyystuotteilla kuten suklaalla ja tupakalla.

Väinö kavereineen ihmetteli yhteismajoitustalon liepeillä liikkuneita hiippareita, joiden epäiltiin havittelevan erottelutyömaan tekijöiden rahoja ja tavaroita. Niinpä Väinö kavereineen alkoi väijyä näitä hiippareita oikein luvan kanssa. Lopulta asia vaiettiin kuoliaaksi, kun ilmenikin, että trokareiden kanssa kauppaa kävivät myös uiton virkailijat. Umpirehellistä Väinöä tämä jurppi pitkään.

Kemissä ollessaan Väinö seurusteli lukiota käyvän Hilkan kanssa. Seurustelu ilmeisesti lopahti, kun neito kirjoitti ylioppilaaksi ja lähti opiskemaan etelään. Voi olla, että vanhemmat vaikuttivat asiaan, eihän Väinö ollut vielä muuta kuin uiton erottelun kymppi eli työnjohtaja. Väinön valokuva-albumissa oli Hilkan ylioppilaskuva.

Pentti muistelee: – Joskus 60-luvun lopulla kävimme autolla lomareissulla Pohjanmaalla. Kemissä pidettiin taukoa ja jaloiteltiin. Kuinka ollakaan, vastaan tuli Väinön taannoinen tyttöystävä perheineen. Aikuiset tervehtivät, vaihtoivat muutaman sanan ja toivottivat toisilleen hyvää jatkoa. Lapsille kerrottiin, että siinä oli isän entinen tyttökaveri.

KEMIN LAKOT 1949

Voimiensa tunnossa olleet kommunistit puuhasivat 40-luvun lopulla vallankaappausta, jonka piti näyttää alkavan suurilta työpaikoilta. Kommunistit olivat saaneet haltuunsa monia ammattiyhdistyksiä demareiilta. Punainen Kemi oli maan merkittävimpiä puunjalostusteollisuuden paikkakuntia ja ay-liike kommunistien hallussa. Puunjalostusfirmojen pomot lisäsivät ”suuressa viisaudessaan” vettä kommunistien myllyyn toteuttamalla laajat palkanalennukset, vedoten huonoon kysyntään maailmanmarkkinoilla.

Kommunistien kannatus työmailla ei ollut kuitenkaan aukotonta ja ylivoimaista. Heidän nokkamiestensä joukossa oli Väinö Mäkinen, jota kutsuttiin ulkonäkönsä ja partansa ansiosta Jeesus Mäkiseksi. Väinö-kaima työskenteli samaan aikaan Kemijokisuun erottelulla eli sortteerissa kymppinä eli veräjänjohtajana.

Työväelle oli järjestetty näytösluontoinen äänestys aletaanko lakkoon. Kommunistien johtajat matkustivat Helsingistä Kemiin ja majailivat hotelli Merihovissa neuvomassa tovereitaan.

Kun Väinö Teräväinen kavereineen tuli äänestyspaikalle, heidän eteensä ilmestyi Jeesus Mäkinen joukkoineen estämään äänestystä. – Te ette kannata lakkoa, te ette äänestä.

Väinö astui puolen metrin päähän Jeesus Mäkisestä ja sanoi: – Minä en teitä pelkää, kun en pelännyt ryssääkään sota-aikana. Sitten Väinö kaivoi taskustaan Maaseututyöväen liiton jäsenkirjan ja repi sen palasiksi Jeesus Mäkisen edessä: – Tämä oli tässä. Lähdetään pojat!

Teräväisen mukaan lähti suuri joukko äänestyspaikalle tulleita, joukossa myös Väinön veljet Eino ja Antero, jotka hekin olivat tulleet Pohjanmaalta töihin jokisuulle. Osa jokisuun työntekijöistä päätti pian lähteä töihin, koska voimistuva kilometrien mittainen tukkisuma rikkoisi muutoin Isohaaran voimalaitoksen ja koko Kemi joutuisi veden valtaan. Väinö kavereineen suojeli töihin meneviä, joita kommunistit uhkailivat ja haukkuivat rikkureiksi.

Kommunistit kävivät kuumina, sillä nyt heillekin oli valjennut, että lakolla ei ollut laajaa kannatusta. Väinöä ja hänen kavereitaan uhkalltiin kostolla, kun neuvostot ottavat vallan. Tilanne kärjistyi niin, että Väinön pomot kehottivat häntä matkustamaan pariksi viikoksi Isoonkyröön kunnes tilanne rauhoittuu.

Kun Väinö oli istunut paikalleen junassa Kemin asemalla, viereinen ikkuna räsähti hajalle. Onneksi kukaan ei istunut ikkunapaikalla ja saanut lasinpaloja päälleen. Vaunun seinästä kaivettiin luoti, joka oli tarkoitettu Väinö Teräväiselle. Hengenlähtö oli lähellä.

Lopulta kävi niin, että Kemin lakoista tuli fiasko. Yksi työläinen kuoli ilmeisesti omiensa ampumaan luotiin ja nuori nainen jäi peruuttavan kuorma-auton alle. Sosialidemokraattinen sisäministeri Aarre Simonen komensi poliisijoukot rauhoittamaan tilannetta. Moskovassa todettiin, että tää oli viimeinen taisto. Suomalaisia ei voida pakottaa, eikä vallankumous onnistu. Suomalaiset kommunistit menettivät Moskovan tukensa ja tyytyivät osaansa yhtenä puolueena, joka kilpaili äänistä muiden puolueiden kanssa.

Jälkikäteen on vaikea arvioida, miten paljon Väinön ja Jeesus Mäkisen yhteenotto vaikutti Suomen historiaan. Jotain ehkä kuitenkin.

Väinö tuli yleensä hyvin toimeen eri mielipiteitä edustaneiden kanssa. Hän oli hyvä neuvottelija, joka ymmärsi erilaisia näkökantoja.

Kun Väinö oli jo eläkkeellä, häneltä kysyttiin mitä mieltä hän oli Lapin kovasta kommunistista, kansanedustaja Esko-Juhani Tennilästä. – Arvostan kovasti, oli vastaus joka herätti ihmetystä. Väinö totesi:

– Tennilä on varmasti kommunisti, eikä yritä esittää mitään muuta.

Tennilä kuului Väinön lukuisiin hyvän päivän tuttuihin, joita tervehdittiin kaduilla ja kauppakeskuksissa. Pena muistelee, että Väinön kanssa kävely Rovaniemen keskustassa oli todella hidasta, kun joka toinen oli tuttu, jonka kanssa piti vaihtaa kuulumisia.

OPISKELUA

Kemin lakkojen jälkeen jokisuun pomot ehdottivat, että Väinön kannattaisi hakea teknilliseen kouluun, koska Uitossa tarvitaan lisää vakituista väkeä. Väinö haki ja pääsi Vaasan ”tekuun”, josta valmistui rakennusmestariksi keväällä 1954. Hän oli aktiivinen toimija oppilaskunnassa ja kirjoitti kurssijulkaisuihin pakinoita ja kronikoita ajankohtaisista aiheista kuten lättähatuista.

50-luvun alkupuolella alle kolmekymppiset sotaveteraanit vinoilivat uudelle, itse asiassa ensimmäiselle nuorisomuodille, lättähatuille, jotka olivat kymmenen vuotta heitä nuorempia. Muotiin kuului liian iso pikkutakki, jossa oli muhkeat olkatoppaukset, räikeän värinen paita ja huopahattu, joka oli ”lyöty lättään”, siis matalaksi. Lättähatut kuuntelivat jazz-musiikkia ja maleksivat kadunkulmissa.

Tekun aikana Väinön vakituinen osoite oli kotona Isossakyrössä. Orisbergin Yhteistalon tansseissa hän tapasi kahdeksan vuotta nuoremman Elmin, jonka kanssa kihlat vaihdettiin Vaasassa uudenvuodenaattona 1952. Elmi kertoi kiinnittäneensä huomiota pitkään, komeaan mieheen, josta huomasi heti, että muutakin on kierretty kuin tahkoa. Suruttomat karjalaispojat olivat toista maata kuin jäyhät pohojalaaset maanjussit.

Paljon myöhemmin, vuonna 2018, ilmestyi Markku Pölösen elokuva Oma maa, jossa rikkaan talon tytär rakastuu köyhään karjalaispoikaan. Äiti moittii, että et kai sinä tuollaisen kanssa meinaa avioon. Elmi totesi, että kuulostaapa jotenkin tutulta. Elmi tosin oli köyhästä talosta.

Elmin ja Väinön isot häät vietettiin juhannuksena 1954 Lauttajärvellä, Elmin kotona. Vihkimistä oli todistamassa runsaasti väkeä, vaikka matka syrjäkylälle oli pitkä ja vaivalloinen. Pikkupoikana häissä mukana ollut Pentti Lehtimäki muisteli, että ”komea hääpari oli kuin Hollywood-filmistä”.

Häiden jälkeen tuore rakennusmestari palasi töihin Kemin jokisuun erottelutyömaalle. Uusi työ oli tarjolla Ounasjoen piiripäällikön kakkosmiehenä, jossa samalla koulittiin nuorta miestä vaativampiin tehtäviin. Väinö ei ollut kovin innostunut joutumisesta poronhoitoalueelle, kun uiton tukikohta oli Kittilässä. Hän oli varma, että vaimo ei muuta missään tapauksessa Rovaniemeä pohjoisemmaksi.

ROVANIEMELLE

Vanha piiripäällikkö Miettinen kärsi pitkään terveysongelmista ja menehtyi lopulta sydänkohtaukseen. Väinö nimitettiin uudeksi piiripäälliköksi keväällä 1955. Hän sai sovittua asemapaikakseen Rovaniemen, jonne nuoripari alkoi rakentaa kotia. Ensimmäinen työsuhdeasunto oli yksiö aivan ydinkeskustassa.

Työsuhdeasunto kuulosti aikanaan hienolta. Samalla se oli kuitenkin loukku, josta oli vaikea päästä irti. Asuntoedusta piti maksaa veroa, eikä jäljelle jäävästä pystynyt säästämään oman asunnon ostoon.

Elmi protestoi alituista muuttamista ja toisten nurkissa pyörimistä vastaan. Lopulta Väinö osti 60-luvulla Elmiltä etukäteen kyselemättä 50-luvun ilman mukavuuksia olevan rintamamiestalon Viirinkankaalta. Sen nähtyään Elmi totesi, että tuonne me ei ainakaan muuteta. Taloa rempattiin ja pihaa kunnostettiin perheen voimin ja laitettiin vuokralle.

Viirinkankaan talon työmaa oli aikamoinen kokemus Elmille ja teini-ikää lähestyville pojille. Mieleen on jäänyt muun muassa villiintyneen, pitkän pensasaidan alas repiminen, maalaustyöt sekä perunamaan elvyttäminen. Jostain syystä perunamaa jäi Teräväisten ”nautintaoikeudeksi”, se ei kai kiinnostanut vuokralaisia.

Viirinkankaan vuokralaiset olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kunnon väkeä. Väinö huomasi, että tämän yhden vuokrat olivat aina myöhässä ja perheenpää työttömänä. Niinpä Väinö ehdotti miehelle lähtemistä tienaamaan uittoon. Ei voinut lähteä, kun ei ollut kumisaappaita. Väinö hommasi kumisaappaat. Ei sinne voi mennä, kun ei ole sadevaatteita. Väinö hommasi sadevaatteet ja järjesti tälle sankarille vielä autokyydin työmaalle. Vuokralaisen ura uitossa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä tämä osoittautui patalaiskaksi työn välttelijäksi. Vuokrasopimus purettiin lopulta yhteisymmärryksessä. Laiskurin myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa. Väinö oli lähes järkyttynyt tästä tapauksesta, sillä uiton miehet olivat pääsääntöisesti rivakkaa porukkaa.

Rintamamiestalo vaati jatkuvaa huolenpitoa ja pientä remonttia, mikä vei vähäisenkin vapaa-ajan. Oma loppusijoituspaikka löytyi vuonna 1971 Hirvaskadulta, pari kilometriä keskustasta. Viirinkankaan talo myytiin ja rahoilla ostettiin huolettomampi kerrostalo-osake kirkon läheltä Veitikanharjulta. Sama talo tuli myöhemmin kuuluisaksi ”Antti Tuiskun Siwan” talona. Väinö oli tietysti pitkään asuntoyhtiön hallituksessa. Asuntosijoittajaksi hän ei kuitenkaan ryhtynyt.

Vaasan Tekusta valmistuneet rakennusmestarit pitivät yhteyttä ja kokoontuivat muutaman kerran verestämään vanhoja muistoja. Eräs heistä kuoli jo 50-luvun lopulla keuhkosyöpään, mikä sai Väinön lopettamaan tupakoinnin kertaheitolla, kun Rovaniemi muuttui kaupungiksi uutena vuotena 1960. Kun häneltä kysyttiin, tekeekö koskaan mieli tupakkaa, niin vastaus oli ”joka päivä”. Mutta lopetuspäätös piti.

Yksi kurssin rakennusmestareista muutti Amerikkaan pian valmistumisen jälkeen. Hän perheineen vieraili Teräväisillä 70-luvun alkupuolella ja houkutteli perhettä muuttamaan Amerikkaan. Väinölle olisi siellä valmis pomon paikka kaverin rakennusliikkeessä. Asiaa pohdittiin ja todettiin, että Väinöllä on uitossa vakituinen virka, Elmi oli aloittanut kotiavustajan työt ja pojat olivat jo hyvässä vauhdissa lyseossa. Niinpä tuo Amerikka-kortti jäi katsomatta.

VÄINÖ JA MUSIIKKI

Väinö ei ollut mikään musiikkimies, ei ainakaan julkisesti. Hänen suosikkilaulajansa oli Annikki Tähti, jonka hittejä olivat Balladi Olavinlinnasta ja Muistatko Monrepos’n. Jälkimmäinen oli yksi Suomen ensimmäisiä kultalevyjä, kun sen taisivat ostaa ihan periaatteesta kaikki evakkoon joutuneet karjalaiset. Väinö itse ei juurikaan laulanut, mitä nyt hautajaisissa muiden mukana.

Musiikki oli kuitenkin läsnä Teräväisten elämässä. Väinöllä oli mandoliini, jota hän näppäili silloin tällöin. Pojille hommattiin ksylofonit, nokkahuilut ja melodikat, jotka olivat koululaisille pakkopullaa 60-luvulla. Jossain vaiheessa taloon ilmestyi myös viulu, joka osoittautui liian haastavaksi soittimeksi. Kun pojat tulivat teini-ikään, Veikko-poika sai sähkökitaran, jolla hän tapaili sointuja vahvistimena toimineen putkiradion kautta. Veikosta tulikin musiikkiin erikoistunut luokanopettaja ja myöhemmin kasvatustieteen tohtori.

Musiikkimaailma tuli joka perheeseen radion kautta, josta alkoi kuulua popmusiikkia Yleisradion Sävelradion myötä. Elintason noustessa rahaa jäi muuhunkin kuin välttämättömiin menoihin. Niinpä Väinö osti 60-luvun puolivälissä levysoittimen, jonka mukana tuli iso nippu amerikkalaisia single-levyjä. Kyseessä taisi olla joku kytkykauppatarjous, sillä levyillä lauloivat muut kuin noiden hittien alkuperäiset esittäjät. Mutta lauloivat kuitenkin niin hyvin, että pojat saivat pikakurssin sen aikaiseen popmusiikkiin.

Levyt olivat tuolloin todella kalliita, LP-levy eli long play – pitkäsoitto saattoi maksaa raavaan miehen päiväpalkan verran. 60-luvulla LP-levyjä kuunneltiin hartaudella ja niihin perehdyttiin kunnolla. Levypuoli kesti 15 – 25 minuuttia, minkä jälkeen levy käännettiin tai vaihdettiin. Ilmankos liikunta oli olennainen osa aikakautta. Pena muistelee, että naapurissa käytiin kuuntelemassa monta kertaa Irwin Goodmanin ensimmäistä LP-levyä vuonna 1966.

Samoihin aikoihin Väinö ja pojat kävivät kesälomalla Väinön pikkuserkun luona Ylistarossa. Pikkuserkku Esko Teräväinen oli hommannut omille teineilleen jo aiemmin Hitachi-merkkisen pienen kelanauhurin, jolla nämä tekivät kotiäänityksiä. Kymmenvuotias Pentti pääsi kokeilemaan mikrofoniin puhumista ja ihmetteli miten oma ääni kuulostaa aivan erilaiselta magnetofonin kautta. Tämä saattoi olla lähtölaukaus yhdelle Suomen pisimmistä radiourista.

Kasettinauhuri mullisti musiikin kuuntelun samoihin aikoihin. Pojat kinusivat mankkaa, joka mahdollisti levyjen äänittämisen helposti radiosta ja levysoittimesta. Väinö osti keväällä 1969 pienimmän mahdollisen Philipsin kasettinauhurin, joka ajoi asiansa. Helppokäyttöinen ja tukevatekoinen laite kulki kevyesti mukana. Ja kasetteja alkoi kertyä, kun pojat investoivat kesätienistejään säilykemusiikin taltiointiin.

Yleisradion musiikkitarjonta oli tuohon aikaan melko vähäistä, joten Rovaniemellä kuunneltiin paljon Ruotsin radiokanavia. Ne kuuluivat Korkalovaaraan hyvin varsinkin pakkaskeleillä.

Oman aikansa Spotify oli keskiaalloilla operoiva Radio Luxemburg, jonka sai kuuluviin laittamalla putkiradiosta antennipiuhan ikkunan raosta pihapuuhun. Oman aikansa radion supertähtiä oli muiden muassa Tony Prince (oik. Anthony Whitehead), joka soitti suuret hitit ensimmäisenä. Pentti teki hänen kanssaan myöhemmin yhteistyötä diskosektorilla, mutta se onkin jo aivan eri kirjan aihe.

Tähän liittyen kannattaa kertoa eräs anekdootti.

Pentti aloitti DJ-hommat kaupungin limsadiskossa tuuraajana talvella 1972 – 1973. Rovaniemen ykkösdiskoon Vaskooliin hän meni töihin samaan aikaan, kun aloitti harjoittelijana YLEn Lapin Radiossa alkuvuodesta 1976 ja teki musiikkijuttuja eri lehtiin. Tuolloin opiskelupaikka yliopistossa oli jäänyt saamatta ensimmäiseltä varasijalta, kun kukaan ei perunut tuloaan.

Väinö katseli touhukasta menoa ja loihe lausumaan, että ei tässä maailmassa rokkilevyjä soittamalla pärjää. Vuosien kuluessa hän joutui perääntymään tästä lausunnosta, kun Pentti teki pitkän uran kaupallisen radion alalla sekä myös tiskijukkana ja musiikkitoimittajana. Väinö ehti nähdä senkin, että Pentti sai vaimonsa Aijan kanssa vakituisen toimiluvan omalle radioasemalle, Radio Musalle.

KUNINGASJÄTKÄ

Pentti muistelee:

– Muistan, kuinka joskus 60-luvun lopulla alkukesästä puhelin soi. Satuin olemaan lähellä, nostin luurin ja sanoin ”3507, Teräväisellä”. Saman tien luurista alkoi tulla tarinaa, josta sain sen verran selvää, että Ounasjoen Taljasuvannossa oli piru irti uittohommissa. Keskeytin puhetulvan ja totesin, että eiköhän pyydetä tuo vanhempi Teräväinen puhelimeen. Soittaja, tuttu kymppi eli työnjohtaja, oli luullut äänenmurrokseen ehtinyttä junioria talon isännäksi. Eikä tämä ollut ensimmäinen, eikä viimeinen kerta, kun meidät sekoitettiin äänen perusteella.

Väinö oli tullut välillä jokivarresta huilaamaan kotiin, syömään ja kahvittelemaan, mutta eihän siihen aikaan piiripäälliköillä ollut varsinaista työaikaa. Töitä tehtiin silloin, kun niitä oli. En muista, että koskaan olisi puhuttu ylityötunneista ja -korvauksista. Kaikki tehtiin samaan rahaan, joka oli pieni. Kuuluttiin kaikki alempaan keskiluokkaan.

Väinöä kutsuttiin uittolaisten keskuudessa puseroherraksi, sillä hänet erotti keksimiehistä ja kympeistä vain tummasta, lian peittämästä kravatista. Jos joku ei tiedä, mikä oli keksi uitossa, niin kerrottakoon, että se oli pari-kolmemetrinen seiväs/keihäs, jonka päässä oli koukku ja terä. Keksillä vedettiin ja työnnettiin tukkeja rannoilta avoveteen.

Puhelinkeskustelu ei kestänyt kauan. Vakavailmeinen Väinö totesi, että nyt on pakko palata Taljasuvantoon, jonne oli kertynyt valtava, paikalleen juuttunut tukkisuma. Sulamisvedet olivat jo vähenemässä ja oli vaara, että tukit jäävät kesäksi jokeen.

• Lähe mukkaan, ei me siellä pitkään viivytä, Väinö sanoi. Eihän mulla ollut muutakaan ohjelmaa arkipäivänä, joten ahtauduimme pikku-Fiattiin, puseroherra ja kesälomaileva kansakoululainen.

Matka Taljasuvantoon kesti pari tuntia, sillä siihen aikaan Ounasjoen vartta myötäisi kelirikkoinen soratie. Monttuinen tie vaati pikkuauton kuskilta herpaantumatonta keskittymistä.

Uiton pirtin rannassa istuskeli miesjoukko, joka näytti luovuttaneen ja olevan valmis lähtemään kotiin. Uiton hännän ajo eli viimeistenkin tukkien saaminen kunnialla Rovaniemelle ja Kemijokeen oli ollut aiemmin kunnia-asia Ounasjoen porukalle. Häntä piti saada Rovaniemelle ennen kuin Kemijoen häntä ehti sinne.

Seurasin sivummalta, kun Väinö jututti miehiä ja selvitti tilannetta. Tukit olivat kasaantuneet pahasti kivikkoon leveän Taljasuvannon alapäähän. Sumassa oli puuta lähes silmän kantamattomiin. Avuksi olisi tarvittu kiireesti helikopteri ja dynamiittia, mutta mistäpä niitä olisi saatu. Väinö harppoi rantaa edestakaisin ja laski jotain mielessään. Sitten hän kääntyi paikallisen kympin puoleen: – Lainaappa mulle nuo kumisaappaat ja keksi.

Tukkilaiset päivittelivät, että nyt se hullu puseroherra tapattaa ittensä tahallaan. Väinö oli vaitonainen, heitti puseron pois ja veti kumisaappaat jalkaansa. Hän katsoi reitin, mitä pitkin pystyy loikkimaan suman alkupäähän. Tietysti ilman pelastusliivejä, jotka olisivat vain hidastaneet liikkumista. Matkaa oli toista sataa metriä ja eteneminen tuskallisen hidasta, myös meille katsojille.

Kymppi, olisko ollut perhetuttumme Tauno Mansikkasalo, käynnisti moottoriveneen ja varautui ajamaan tukkisuman alapuolelle.

Väinö pääsi lopulta suman alkupäähän, jossa oli röykkiöittäin tukkeja pitkin ja poikin ja päällekkäin. Väinö irrotti keksillä muutamia tukkeja, kunnes hoksasi suman aiheuttaneen poikittain olevan tukin. Hän veti hartiavoimin ja tukki irtosi. Samalla suma alkoi liikkua ja koko tienoon täytti ukkosmainen jyrinä, kun joki näytti voimansa.

Väinö juoksi ja loikki tukkisuman yli kohti rantaa. Jokaisen askeleen täytyi osua tukille, sillä muuten mies olisi pudonnut veteen ja pahimmassa tapauksessa suman alle. Lopulta hän pääsi rannalle märkänä, hiestä.

• Oot sie hullu mies ja kova jätkä! huusi joku tukkilaisjoukosta. Kotvan kuluttua juotiin nokipannukahvit ja Väinö pääsi uiton pirtin saunaan.

Ounasjoen uiton häntä saatiin sitten ajallaan Rovaniemelle. Mutta ei suman purkamisesta jaettu mitään boonuksia, kuten ei muustakaan toiminnasta.

Kun ajelimme takaisin, kysyin Väinöltä, että pelottiko. Ei hän myöntänyt paljon pelänneensä, kun arvioi etukäteen miten suma lähtee liikkeelle, eikä ollut ensi kertaa Taljasuvannossa. Shakin pelaajana hän osasi aina miettiä, miten oma liike vaikuttaa toisen toimintaan.

Väinöstä tykättiin Ounasjokivarressa. Tuntui, että muut uiton pomot istuivat vain toimistossa, mutta Väinö näytti esimerkkiä ja patisti muitakin eteenpäin.

Vuosia myöhemmin ilmestyi Markku Pölösen elokuva Kuningasjätkä. Kun haastattelin Pölöstä radioon, kerroimme muistojamme uitosta. Totesin, että jos joskus tehdään Väinö Teräväisen elämäkerta, niin nimi on jo valmiina: Kuningasjätkä.

Väinö ei ollut varsinainen vitsimies ja kaskujen kertoja. Elämään on jäänyt kuitenkin eräs episodi, jota on kerrottu Ounasjokivarressa.

Uiton isoherra valitti, että Teräväinen ottaa Kittilässä töihin vain juoppoja kommunisteja. Tähän Väinö loihe lausumaan, että pakko ottaa, kun näillä palkoilla töihin ei saada raittiita kokoomuslaisia.

Vaikka Väinö oli SMP:läinen, hän osallistui aktiivisti Rovalan setlementin, Savotta-lehden ja Palosalmen metsätyömieskodin toimintaan. Näillä kaikilla on juurensa sosialidemokraattisessa liikkeessä.

MUISTI PELASI

Joskus uiton kämpälle ilmestyi jätkä, joka osasi almanakan ulkoa. Tätä ihmeteltiin porukalla, kunnes Väinö sanoi, että eihän tuo ole temppu eikä mikään. Asiasta nousi kina ja Väinö totesi, että hän nyt opettelee almanakan kahdessa viikossa ja vielä kaupan päälle auringon nousu- ja laskuajat. Tästä lyötiin suhteellisen suuri veto, nykyrahassa useampia tuhansia euroja.

Parin viikon päästä kokoonnuttiin kämpän pöydän ympärille puseroherraa tenttaamaan. Itsevarma Väinö lupasi jokaisesta virheestä vitosen ja seuraavista tuplan nousun. Kuten arvata saattaa, Väinö voitti kisan, jossa ei tullut yhtään virhettä. Ajankulukseen hän opetteli vielä muun muassa Raamatusta Jeesuksen esi-isät Aatamiin asti. Sanaristikot hän selvitti nopeasti.

Uiton ja metsäyhtiöiden töissä vähäinen vapaa-aika käytettiin usein kortinpeluuseen. Varsinkin talvisaikaan illat olivat pitkiä, kun päivisin Väinö hiihteli kaverinsa kanssa kontrollimitassa eli tarkistamassa puutavarayhtiöiden ja metsänomistajien ilmoittamia lukemia. Väinön muistelmista ilmenee, että jotkut ilmoittajat yrittivät monenlaista vilunkia. Usein pinoja oli mitattu tahallaan väärin, monesti puut oli pinottu liian ilmavasti.

Suosittuja korttipelejä kämpillä olivat pokeri ja tuppi. Väinö pärjäsi korttipeleissä hyvän muistinsa ansiosta. Hän ei kuitenkaan houkutellut poikiaan korttipelin saloihin. Kortin läiskimistä pidettiin kai enemmän tai vähemmän paheksuttavana harrastuksena.

Raittiina miehenä Väinö joutui usein työnsä puolesta herrojen juoppokuskiksi, mistä hän ei pitänyt lainkaan. Isoja miehiä piti paimentaa kuin pikkukakaroita, etteivät nämä huku tai telo itseään juomingeissa. Väinön muistelmista ilmenee, että eräs isoherra jouduttiin viemään lopulta väkisin sairaalaan katkaisuhoitoon, kun tämä ei saanut ryyppyputkea poikki.

Uittolaisia määrättiin myös muun muassa Ounasvaaran talvikisojen toimitsijoiksi. Ounasvaaran hiihtoseura järjesti etelän medioille, lehti- ja radiotoimittajille joka vuosi Kursungin kisat, joissa kisailtiin lähinnä viinan juonnissa. Toimittajat voideltiin hyvin ja jutut olivat vähintäänkin positiivisia.

Väinö toimi usein myös eräänlaisena seurustelu-upseerina, kun Uitto kestitsi ja majoitti esimerkiksi ammattiliittojen pomoja perheineen Uiton pirteille eli tukikohtiin. Väinö muisteli joutuneensa ojentamaan ja opettamaan erään ”stadilaisperheen” nokkavaa pikkupoikaa, joka luuli tulleensa palveltavaksi lomakeskukseen. Viikon päätteeksi Väinö sai perheen isältä kiitosta, kun oli uskaltanut komentaa poikaa. Myöhemmin tuosta pikkupojasta tuli julkkispankkiiri Jukka Keitele, jonka moni saattaa muistaa hatusta, pitkästä takista ja aristokraattisesta olemuksesta. Hänen isänsä oli Merimiesunionin puheenjohtaja Olavi Keitele.

JÄTKÄN KULTTUURIPALKINTO

Väinö sai ensimmäisenä ja ilmeisesti ainoana yksityishenkilönä Jätkän kulttuuripalkinnon. Se tuli vuonna 1989 hänen ansioistaan Lapin Metsämuseon hyväksi tehdystä työstä sekä uittolaisten kulttuuriperinnön keräämisesta ja tallentamisesta. Auton takakontissa oli usein erilaisia uittokämpiltä talteen otettuja esineitä, jotka päätyivät Metsämuseoon.

Väinö ei tehnyt itsestään koskaan ns.numeroa vaan antoi tekojen puhua puolestaan. Pena muistelee olleensa mukana, kun em. kulttuuripalkinto ojennettiin hänelle. – Menimme Jätkän kulttuuripäiville, eikä minulla ollut aavistustakaan tuosta palkinnosta. Käydäänpä kuuntelemassa tuota päiväjuhlaa, Väinö sanoi yllättäen.

Soiton, laulun ja juhlapuheiden jälkeen oli vuorossa Kansan Sivistysliiton palkitsemispuhe ja Jätkän kulttuuripalkinnon julkistaminen. Väinö sai raikuvat aploodit ja saattoi jopa hieman hymyillä. Ihan jo senkin takia, että palkinnon myöntänyt taho oli alun perin kansandemokraattien eli käytännössä kommunistien yhdistys.

POLITIIKKAA 1968

Keväällä 1968 Teräväisten ovelle ilmestyi tumma, hieman pelottavan näköinen mies, SMP:n aktiivi Reino Jokkala, joka tuli pyytämään Väinöä valitsijamiesvaaliehdokkaaksi. Niissä vaaleissa oli samaa hurmosta kuten usein myöhemminkin, vaikka Veikko Vennamo ei Kekkosta kaatanutkaan. Eikä aikaakaan, kun Väinöstä leivottiin paikallisosaston puheenjohtaja. Hän johti puhetta myös piirikokouksissa.

Metsä- ja uittotyömiesten kehnot palkat harmittivat Väinöä. Ollessaan SMP:n eduskuntavaaliehdokkaana hän moitti työnantajapuolta huonoista palkoista, joilla pidetään yllä korpikommunismia. Tämä lausunto nosti työnantajapuolen karvat pystyyn, Väinö haukuttiin ja hän menetti piiripäällikön tittelin Uittoyhdistyksessä, jonka osakkaita olivat suuret puutavarayhtiöt. Uusi titteli oli piirityönjohtaja, mutta hommat jatkuivat ja palkka juoksi entiseen malliin.

Väinö oli mukana 70-luvulla Rovaniemen kunnallispolitiikassa, muun muassa koulujen johtokunnissa ja terveyslautakunnassa. Joskus hän varoitteli poikia menemästä syömään erääseen ravintolaan, joka oli joutunut terveystarkastajan silmätikuksi.

SMP:n puoluesihteerinä ja Veikko Vennamon aisaparina 60 – 70-luvulla toimi puoluesihteeri, pienviljelijä Eino Poutiainen, joka kiersi Pohjois-Karjalassa puhujamatkoilla Pappa-Tunturilla. Eräällä Lapin puhujakiertueella – joka tehtiin toki autolla – hän kävi matkaseurueineen Väinön juttusilla. Elmi keitti kahvit ja pisti pöytään ajan tavan mukaan sen seitsemää sorttia, nisua, leipäjuustoa ja kakkua. Poutiainen oli legendaarinen hahmo, kansanmies, joka peittosi tietokoneiden vaaliennusteet ja tiesi SMP:n tarkan paikkaluvun jo hyvissä ajoin. Hän ei osannut sanoa D-kirjainta, mistä ”etelän metioissa” riitti hupia. Oman puolueen piireissä Poutiainen oli suosittu kansanmies, jolle keksittiin lempinimi ”Kiihtelysvaaran Che Guevara”.

Presidentti Kekkonen ei halunnut ryhtyä vuonna 1974 ehdokkaaksi, koska olisi saanut vastaansa Veikko Vennamon. Tottakai Kekkonen olisi voittanut vaalit, mutta SMP olisi koonnut tyytymättömät taakseen, mikä olisi voinut muuttaa politiikan suuntaa. Niinpä Kekkosen jatkokausi päätettiin poikkeuslailla, jonka taakse piti eduskunnassa saada suuri enemmistö.

Kuinka ollakaan, osa SMP:n kansanedustajista oli riitaantunut Vennamon kanssa ja kypsiä lähtemään omille teilleen. He perustivat Kekkosen kannattajien innostamana Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen ja saivat mukaansa valtaosan SMP:n puoluetuesta. Vastapalveluksena ”seteliselkärankaiset” skyppiläiset ostettiin Kekkosen poikkeuslain puolelle.

Väinö johti puhetta SMP:n Lapin piirikokouksessa, joka päätti niskureiden erottamisesta.

Häntä harmitti SMP:n hajoaminen, sillä skyppiläisten kelkkaan lähti monta tuttua miestä. Lapin kansanedustaja Artturi Niemelä, jonka eteen koko piiri oli tehnyt vaalityötä, oli yksi lähtijöiden nokkamiehistä ja valittiin uuden puolueen puheenjohtajaksi. Eduskuntaan häntä ei enää valittu. SKYP sai seuraavissa vaaleissa vain yhden kansanedustajan, joka hänkin loikkasi pian keskustapuolueeseen.

MURHAYRITYS 1975

SMP:n Veikko Vennamo oli puhujakiertueella kesällä 1975. Yksi tilaisuus järjestettiin Rovaniemen kauppatorilla. Väinö ja toinen SMP-aktiivi Reino Puro olivat tilaisuuden järjestysmiehinä. Lapin Kansan kesätoimittajana työskennellyt Pentti oli lähetetty tekemään reportaasia lehden valokuvaajan Ilkka Koskisen kanssa.

Esiintymislavan vieressä nuokkui nukkavieru laitapuolen mies lätsä päässä. Kun Vennamo oli päässyt puheessaan hyvään vauhtiin, lätsämies kiersi lavan taakse, nousi lavalle ja lähestyi puhujaa teräase kourassaan. Järjestysmiehet olivat seuranneet miehen touhua ja nappasivat hänet kiinni pari metriä ennen kohdetta. Lapin Kansan kuvaaja tallensi tapahtumat.

Osoittautui, että lätsämies oli kova kommunisti, sukunimeltään Peteri. Koskaan ei selvinnyt toimiko hän yksin vai oliko taustalla isompi porukka. Lapin kommunistejahan risoi oman kannatuksen ja korpikommunismin hiipuminen.

Lapin Kansa julkaisi episodista ison kuvajutun, ja Ilta-Sanomat referoi siitä oman versionsa. Muualla Vennamon murhayritys ei ylittänyt niinsanottua uutiskynnystä, kun elettiin Kekkosslovakian synkimpiä vuosia. Ne itse asiassa jatkuivat 80-luvun puolelle. Tiedossa ei ole, saiko veitsimies jonkin tuomion vaiko peräti palkinnon.

Pentti oli Aamulehden kesätoimittajana kesällä 1980 raportoimassa Tampereella SVULin kesäkisojen avajaisia, mutta kymmentuhantisen yleisön todistama Kekkosen dementia piti jättää jutusta pois. Kekkonen ei pystynyt enää lukemaan edes muutaman rivin puhetta suorassa radiolähetyksessä, joka katkaistiin ”tilapäisten ongelmien takia”. Puhe jäikin Kekkosen viimeiseksi.

Väinö oli seuraavan presidentin Mauno Koiviston näköinen mies. Tämä tuli näytettyä toteen 1980-luvulla, kun Hymy-lehti järjesti yhdennäköisyyskisan. Muuan Väinön tuttu lähetti Väinön kuvan kilpailuun, jossa Väinö äänestettiin kakkoseksi. Tiettyä yhdennäköisyyttä oli havaittavissa, mutta tukkamallia, ilmettä ja pukeutumista hieman muuttamalla voitto olisi varmasti tullut.

SHAKKIMESTARI

Väinö innostui shakinpeluusta jo armeija-aikanaan. Päättelykykyä ja muistia kehittävä peli oli juuri hänelle sopiva. Harrastus jatkui aivan kalkkiviivoille asti.

Rovaniemen shakkikerho kokoontui pelaamaan kirjastotalon kerhohuoneeseen perjantai- ja maanantai-iltaisin syksystä kevääseen. Ydinryhmään kuului toistakymmentä aktiivia, jotka pelasivat turnauksissa 2 x 5 minuutin pikapelejä, joissa vastustajana oli myös armoton kello. Muutaman kerran kaudessa pelattiin pidempiä turnauksia.

Shakkikerho otteli myös ruotsalaisten ja norjalaisten asianharrastajien kanssa, paikkakuntina Luulaja ja Vesisaari. Vuosien mittaan Väinölle kertyi mittava määrä, kaappitokulla pokaaleja ja mitaleita erilaisista shakkiturnauksista. Pelikaverit pitivät yhteyttä muutenkin ja vierailivat toistensa syntymäpäiväjuhlilla.

Shakkia pelattiiin myös kotona omien poikien kanssa. Kummastakaan ei tullut vakituista harrastajaa, kun mielenkiinto suuntautui toisaalle. Väinö lopetti vakituisen shakin pelaamisen vasta yli 80-vuotiaana, kun huomasi hidastuneensa niin, ettei enää pärjännyt pikapeleissä nuoremmille. Pikapelissä molemmilla pelaajilla on yleensä aikaa vain kaksi kertaa viisi minuuttia.

60-luvulla Väinö oli myös innokas flipperin ja pajatson pelaaja. Niitä oli sekä Rovaniemen baareissa että muutamassa oikeassa peliluolassa. Pena muistelee, että pikkupoikana tuli juotua limsapullo jos toinenkin peluria odotellessa.

Vakioveikkaus oli ehkä yleisin peliharrastus Suomessa ennen kuin lotto otti sen paikan. Kotiin tuli Veikkaaja-lehti ja radiosta kuunneltiin korvat höröllä Englannin liigan jalkapallo-otteluita, joita siis veikattiin ”yksi, risti, kaksi”-systeemillä. Väinö tunsi joukkueet ja niiden pelaajat, eli brittikulttuuri ujuttautui perheisiin tätäkin kautta.

Veikkauksesta ei tullut suuria voittoja. Pena muistelee, että myöhempinä vuosina Elmi olisi unohtanut palauttaa lottokupongin, jossa olisi ollut iso voitto. Tästä ei kuitenkaan puhuttu koskaan eikä perheen ilmapiiri muuttunut suuntaan tai toiseen. Varmasti otti päähän, kun rahasta oli aina puutetta.

Bingo rantautui Suomeen 60-luvun lopulla. Aluksi se aiheutti oikean perheiden kansanliikkeen, kun väki lähti tavoittelemaan kodinkoneita, kinkkuja ja lahjakortteja. Penan kupongilla voitettiiin Kansantalon bingossa kerran sen ajan mittapuun mukaan arvokas pöytägrilli. Sen jälkeen Teräväisillä syötiin pitkään lämpimiä voileipiä. Viikonlopun ruokavalioon kuuluivat 70-luvulla käristemakkarat, joita noudettiin Korkalovaaran grillikioskilta.

Väinö menestyi hieman yllättäen myös tarkkuusampujana. Tässä lajissa hän ei kuitenkaan liittynyt ampumakerhoihin, hänelle riittivät Rovaniemen markkinoiden ampumateltoissa voitetut palkinnot. Ne olivat usein seinä- tai herätyskelloja, joita kertyi riesaksi asti.

Elmi muisteli, että Pentin ensimmäiset sanat 50-luvun lopulla liittyivät isän ampumaharrastukseen. Kun kysyttiin mitä kuuluu, Pentti vastasi, että ”ampumista kuuluu”. Rovaniemen markkinat pidettiin tuohon aikaan niinsanotulla vanhalla torilla, jonka laidalla asuimme Ruokasen talossa.

Väinö säilytti tarkan näkönsä, mutta hankki vanhemmiten lukulasit, olihan hän kova lukemaan.

Poikien kasvatus jäi Väinön kiireiden takia lähinnä Elmin tehtäväksi. Väinö oli nuorempana kärkäs ojentamaan muitakin kuin omia poikia. Joskus häntä piti oikein toppuutella, että älä mene sekaantumaan nuorison toilailuihin. Tuohon aikaanhän sotaveteraanit olivat neli-viisikymppisiä kovakuntoisia miehiä. Lehdistä saattoi lukea juttuja, kuinka joku sotaveteraani hakkasi nuorisojengin.

70-luvun lopulla Väinöstä tuli myös satunnainen ruletin pelaaja. Kun Pena teki DJ-töitä ravintoloissa, niin Väinö löytyi muutaman kerran Pohjanhovin rulettipöydästä. – Hän oli harkitseva peluri, eikä tainnut voittaa tai hävitä mainittavasti.

Eläkkeelle siirryttyään Väinö tapasi vanhoja kavereitaan kauppakeskusten kahviloissa. Samalla hän alkoi pelata hedelmäpelejä, jotka ovat vanhan ajan peliluolien yksikätisten rosvojen suoria jälkeläisiä. Hänestä kehittyi melkoinen tekijä tässä lajissa.

Pena muistaa olleensa mukana, kun Väinö tarkkaili hedelmäpelin kulkua, takoi nappuloita – ja yhtäkkiä kuului jokin äänimerkki ja iso romina, kun päävoitto kilisi kouruun. Eikä tämä ollut ainoa kerta vaan toistui usein. Hyvällä muistilla ja matemaattisilla lahjoilla saattoi olla osuutensa asiaan. Kun Väinö vietti 80-vuotisjuhliaan, Pena lähti hänen kanssaan kauppakeskukseen ja kuvasi videolle eläkeläisen arkea. Juuri tuolloin hedelmäpelissä ei ollut onnea.

ENNÄTYS TÄMÄKIN

Vuosikymmenten mittaan Väinön viikkorutiineihin kuului hautajaisissa käynti. Hän oli vakituinen seppeleen laskija muun muassa sotaveteraanien hautajaisissa. Lähes kaikki haudatut olivat hänen tuttujaan.

Pojat muistelevat, että viikonlopun vietto alkoi vasta isän palattua hautajaisista. Väinö edusti itseään ja monia yhdistyksiä, kun haudan lepoon laskettiin armeijakavereita, uittolaisia, veteraaneja, politiikkatuttuja, shakkikerholaisia, karjalaisia ja tuttuja lappilaisia.

Pena muistaa kysyneensä Väinöltä, että onko tämä koskaan laskenut, kuinka monissa hautajaisissa hän on ollut. – On niitä varmaan ollut satoja? epäili Pena. Kun vähän aikaa laskeskeltiin, niin todettiin, että yli tuhannen mennään. Kyseessä lienee Suomen ennätys, tietysti pois lukien virkansa puolesta paikalla olevat papit ja suntiot.

Väinön omissa hautajaisissa kuultiin Seppo Tammilehdon säveltämä ja esittämä laulu, jonka tekstin Pena teki Väinön tarinasta. Pojasta, joka nuoresta pitäen oli hautaamassa kaatuneita, evakkoja, työkavereita, veteraaneja, kerhokavereita ja ystäviä.Kertosäe kuului: – kiitos ja hyvää matkaa, me saamme täällä vielä hetken jatkaa.

Väinö osallistui aktiivisti Lapin Sotaveteraanien toimintaan. Hän toimi monissa luottamus- ja edustustehtävissä. Hän oli mukana myös Laatokan puolustajat -yhdistyksessä, johon kuului muiden muassa hänen ystävänsä, Savotta-lehden Erkki Rännäli. Ammatillisella puolella Väinö kuului rakennusmestarien yhdistykseen.

Väinö oli arvostettu ja pidetty toimija myös sotaveteraanien piirissä. Niin pidetty, että jotkut hänen kavereistaan alkoivat ihan tosissaan ajaa häntä tuon liiton puheenjohtajaksi. Tähän Väinö totesi, että minähän en lähde sinne kenraalien joukkoon eli raja kulkee tässä. No, olihan kyseessä kuitenkin hieno ele ja hanke, kun entisestä sotilaspojasta ja alikersantista oltiin leipomassa veteraanien keulamiestä.

70-luvulla Suomessa koottiin valtava, moniosainen matrikkeliteos Suomen Rintamamiehet 1939 – 1945. Kirjasarja tallensi kymmenien ellei satojen tuhansien veteraanien sotapolut, työuran ja perhesuhteet. Penaa pyydettiin syksyllä 1975 tekemään haastatteluja teokseen.

– Olin tuolloin töissä Kemi Oy:n henkilöstölehdessä. Iltaisin jäi aikaa, joten minut koulutettiin jututtamaan veteraaneja. Kuljin aluksi Kemissä kahden vanhemman miehen mukana ja otin oppia. Haastattelun yhteydessä tarjottiin mahdollisuus tilata kirja itselle. Sitä ei tarvinnut varsinaisesti kaupata, koska lähes jokainen halusi tietää mitä vanhoille sotakavereille kuuluu.

Rovaniemellä Pena teki talvella 1976 noin neljä sataa haastattelua, DJ- ja radiotöiden ohella. – Olihan se kiinnostavaa, kun peräkkäin sattui entinen Valtiollisen poliisin piiripäällikkö ja tulipunainen kommunisti, joka suurin piirtein ajoi haastattelijan ulos kirvestä heilutellen. Viimeistään silloin oppi, miten monenlaista väkeä kuuluu suomalaisiin, ja kuinka heidän kanssaan tulee toimeen.

KARJALAISUUS

Väinö kuului Rovaniemen ja Ounasjokivarren ”kalustoon” 1950-luvun puolivälistä alkaen, mutta hän piti kiinni karjalaisista juuristaan. Rovaniemen asukkaista oli 60-luvulle tultaessa suuri osa – ehkä jopa suurin osa – muualta tulleita, kun pohjoisessa oli töitä ja toimeentuloa. Samalla kehittyi omanlaisensa Rovaniemen murre tai aksentti, jossa ei puhuttu ”hoon päältä” mutta rytmi oli ja on kai edelleenkin tunnistettava. Pena muistelee, että Lyskassa puhuttiin melkein kirjakieltä, kun suurin osa oppilaista oli etelästä tulleiden lapsia.

Rovaniemen kantaväestö, pitkäaikaisten sukujen jäsenet eivät aina ottaneet etelästä tulleita omiin rientoihinsa. Muualta tulleita vieroksuttiin ainakin joissain piireissä. Parikymppinen kantasuvun jäsen oli muka jotenkin parempi kuin vuosikymmeniä paikkakuntaa rakentanut siirtolainen.

Väinö liittyi Lapin Karjalaiset -yhdistykseen jo 50-luvun lopulla ja toimi pitkään sen puheenjohtajana. Sen edustajana hän osallistui säännöllisesti Karjalan liiton toimintaan. Karjalaiset kesäjuhlat olivat aina vuoden kohokohta, jonne Rovaniemeltä matkustettiin usein yhteisellä bussikyydillä. Esimerkiksi Tampereella vuonna 1994 pidetyissä juhlissa Väinö marssi etujoukoissa kantaen Lapin piirin lippua.

– Meidän perheen tuttavapiiriin kuului paljon karjalaisia. Esimerkiksi Anna ja Janus Hanskin isoisä Sulo Hanski oli Väinön kavereita myös sotaveteraaneissa, Pena muistelee. Hän kertoo havahtuneensa joskus siihen, että kaikki eivät olekaan karjalaissukuisia, mihin liittyi puheliaisuus, sosiaalisuus ja tietynlainen rempseys. Heimoerot tuntuvat vieläkin jäyhässä Hämeessä ja itseriittoisella Etelä-Pohjanmaalla.

Väinön mukana karjalaisten toimintaan lähti myös Elmi, joka toimi joitakin vuosia Lapin Karjalaisten sihteerinä ja rahastonhoitajana.

Karjala-harrastus tarttui myös Penaan, joka osallistui vanhempiensa kanssa kesällä 1987 Jaakkima-juhlille Kauhajoella. – Siellä sai haastella samoilta seuduilta lähteneiden jaakkimalaisten ja heidän jälkeläistensä kanssa. Loistavan juhlapuheen piti Veikko Vennamo, karismaattinen hahmo, joka oli monille rintamamies- ja asutustilallisille Jumalasta seuraava. Vennamo johti sotien jälkeistä asutustoimintaa, joka Suomessa onnistui, muualla ei. Kartanoiden, suurtilojen, kuntien ja seurakuntien maita jaettiin maata tarvitseville, jotka tarttuivat työhön. Asutustoiminta oli vallankumous, joka lopetti kartanonherrojen vallan.

Väinö oli myös elvyttämässä Jaakkiman Sanomat -lehteä, joka alkoi ilmestyä vuosikymmenten jälkeen 90-luvulla. Väinön kaveri Eero Lehelä toimi lehden vetäjänä.

Väinö oli kiinnostunut myös sukututkimuksesta ja selvitti Teräväisen ja Ropposen sukujen vaiheita. Hän tilasi Mikkelin arkistosta tietoa edellisistä sukupolvista. Suurena apuna sukujen selvittelyissä oli pikkuserkku Esko Kosonen, joka oli jaksanut perehtyä aiheeseen vuosikausien ajan. Netin yleistyttyä sukututkimus on paljon helpompaa.

Pena tuotti vuonna 2009 Karjalan kunnailla -levyn, jolla tuotiin Karjala-aiheisia iskelmiä ja lauluja nykyaikaan. Levy oli osaltaan käynnistämässä uusien Karjala-aiheisten laulujen virtaa. Pena oli mukana Pirkanmaan Karjalaseurojen musiikkitoimikunnassa, jonka järjestämään kilpailuun odotettiin kolmeakymmentä Karjala-aiheista laulua. Niitä tulikin yllättäen peräti 276 kappaletta, joista on julkaistu CD-levysarja.

Karjalan kunnaille -levylle piti saada yksi uusi laulu. Musiikkituottajat Masi Luoma ja Jasu Mäntylä kysyivät, osaisiko Pena sanoittaa sellaisen. – En tiedä, kun en ole koskaan yrittänyt. Lopulta syntyi teksti Päivät ja työt, unet ja yöt, jonka sävelsi Seppo Tammilehto. Laulajaksi kysyttiin Evakkoreki-Eki eli Erkki Liikanen, joka sanoi heti tekstin kuultuaan, että ”milloin mie tuun laulamaan”.

Väinö antoi idean tähän tekstiin. Hän oli kysynyt eräältä karjalaismieheltä, mitä kuuluu.

– Menneehän nää päivät täällä evakossa, mutta yöt mie oon koton Karjalas.

Sekin voidaan tässä mainita, että Pena sai Karjalaliiton mitalin Karjala-asian edistämisestä. Osaksi tämä johtui siitä, että Penan ja Aijan pyörittämä Radio Musa on soittanut päivittäin Karjala-aiheisia lauluja.

UKKI

Lastenlapset muistavat Väinön myhäilevänä, ystävällisenä ukkina, joka kannusti aina opiskelemaan. Hän oli aikanaan kokenut omakohtaisesti, että vain kouluja käymällä pääsee eteenpäin ja tekemään ns. luokkaretken, siis nousemaan yhteiskuntaluokkaa ylemmäs. Jälkeläisissä on tätä kirjoitettaessa kaksi tohtoria, kaksi maisteria, yksi sosionomi ja yksi tradenomi.

Ukki luki mielellään lastenlapsille iltasatuja silloiin, kun nämä vierailivat Rovaniemellä.

Pentin tytär Anne opiskeli Lapin yliopistossa taiteen kandidaatiksi vuosina 2006 – 2008. Hän vieraili monta kertaa viikossa Hirvaskadulla, mistä isovanhemmat olivat mielissään.

Kun opiskelupaikka Tampereen yliopistoon ei auennut ensiyrittämällä, Anne haki vauhtia Rovaniemeltä. Eräänlaista opiskelijavaihtoa tämäkin: Pentti lähti Tampereelle ja Anne lähti Rovaniemelle. Anne lähti molempiin suuntiin ”itkun kanssa”; ensin harmitti Lapin yliopistoon meno, sitten jäi ikävä Rovaniemeä, Hirvaskatua ja kavereita.

Väinö pysyi hyväkuntoisena 85-vuotiaaksi saakka. Sitten eräänä talviaamuna hän kaatui kotipihalla yllättäen autonsa viereen. Ensihoito saapui ja hänen todettiin saaneen lievän aivoinfarktin. Väinö toipui tästä, mutta ennen niin vetävä askel hidastui. Toinen aivoinfarkti vei sitten puhekyvyn. Alkoi kuntoutusjaksojen kierre, minkä myötä todettiin, että kotona asuminen ei enää kauan onnistu.

Pentti oli helmikuun puolivälissä 2014 käymässä Rovaniemellä. Väinö oli kuntoutuksessa sotaveteraanien hoitokodissa ja hänen kanssaan katsottiin televisiosta Sotshin talviolympialaisia. Oli puhetta, että kunhan tästä kuntoudutaan, niin päästään Uukuniemen uudelta rajanylityspaikalta käymään lastenlasten kanssa kotikunnailla Oppolassa, josta on rajalle vain parikymmentä kilometriä. Kun kello oli jo paljon, Väinö kätteli Pentin ja totesi, että huomenna lähdetään kotiin.

Seuraavana aamuna puhelin soi yllättäen Hirvaskadulla. Pentti vastasi ja sai kuulla, että Teräväinen oli vielä aamulla liikkunut rollaattorilla yleisissä tiloissa. Kun miestä ei alkanut kuulua aamupalalle, hoitaja löysi hänet kuolleena omasta sängystään. Kuolinsyyksi varmistui sydäninfarkti. Väinö oli lähtenyt taivaan kotiin.

Väinön hautajaisiin osallistui satakunta ystävää ja sukulaista. Isostakyröstä saapui pikkubussillinen Teräväisiä. Lämminhenkisessä muistotilaisuudessa luettiin adresseja ja muisteltiin Väinöä.

Elmi totesi, että Väinö itse olisi varmaan sanonut ”muistakaa minut sellaisena kuin minä olin”.

* Väinön periaatteisiin kuului, että joukkoja johdetaan aina edestä ja esimerkillä. Hän ei kaihtanut ylimääräisiä puheenjohtajan tai työporukan tehtäviä, vaikka olisi ollut helpompi vetäytyä takariviin. Niinpä hänelle kertyi hommia nuoresta iästä alkaen, enemmän kuin useimmille. Kun tilaisuuteen tarvittiin vaikkapa kronikan kirjoittajaa tai porukan edustaja jonnekin, Väinöä pyydettiin ensimmäisenä. Vain harvoin hän kieltäytyi.